Elämäntapamuutoksia: 1,5 viikkoa ensikäyntiin lihavuusleikkauksessa

Siitä onkin aikaa kun oon viimeks kirjottanut. Paljon olisi ollut asiaa, mutta en ole ehtinyt koneen äärelle. Mulla on puolentoista viikon päästä viimeinkin se lihavuusleikkauksen ensikäynti ja huomaan, että jännitän asiaa aivan järjettömästi. Pelkään jostain syystä, että jokin menee pieleen, enkä pääse leikkaukseen. Tai jos en ole tarpeeksi "vaivainen" tai tulee eteen jotain muuta miksi mua ei sinne päästetä. Tää seuraava käynti ratkasee mun koko tulevaisuuden, joten eipä se ole ihme, että jännitän sitä! Ja uniinhan tää leikkaus on nyt tullut ihan joka yö painajaisten muodossa.

Olin huhtikuussa myös viimeinkin Fes operaatiossa jatkuvien poskiontelon tulehdusten vuoksi. Nenä on nyt auki ja olo paljon parempi! Kannatti kyllä mennä siihen ja lääkäri sanoikin, että oli kyllä aihetta tullakin kun oli niin ahtaat paikat nenässä. 2 viikkoa olin sairaslomalla leikkauksen jälkeen ja yhden viikon ennen sitä. Mun mies sanoi, että kuorsaaminen loppui kuin seinään, mikä on tosi ihana kuulla ja en selkeesti enää heräilekään öisin sen vuoksi.

Toivon vaan ihan älyttömästi, että lihavuusleikkaukseen pääsy olisi mahdollista, koska mun kädet ja niska kipuilee ihan älyttömästi. On ne kipeet päivisinkin, mutta etenkin vasemmassa kädessä on aivan jäätävä yösärky välillä ja se valvottaa mua nyt öisin. Pärjään kyllä töissä ihan ok, mutta pelkään, että vasemman käden kanssa tulee vielä ongelmaa. Ja ongelmaan auttaisi osittain laihtuminen. Taisin aiemmin kirjoittaakin siitä, että mun rinnat on niin jäätävän isot ja painavat, että niitä ei saa tuettua millään kunnolla ja rinnat vetää mun asennon etupainotteiseksi ja lihakset ja kalvot on tosi kireellä koko ajan. Tavallaan tässä painossa on turhaa edes tehdä asialle mitään, kun laihtuminen, rintojen kohotusleikkaus ja fysioterapia sitten yhdessä aikanaan auttaa. Mutta rintojen kohotusleikkaukseen ei pääse tässä painossa. Lääkärin kanssa silloin puhuttiin, että noin vuosi lihavuus leikkauksesta saisin sinne lähetteen. Mun rinnat on sen verran alhaalla ja isot, että leikkaukseen pääsy kunnalliseen on varmaa. Eli tässä on nyt niin paljon pelissä, että mun koko elämältä tippuu pohja, jos tää ei onnistu. Oon yrittänyt olla positiivinen ja miettiä, että mitä sitten jos tulee jokin este, mutta on vaikea keksiä mitä sitten tekisin.

Meidän elämässä on eletty kyllä "mielenkiintoisia" aikoja tässä viime kuukausina. Otettiin miehen kanssa huhtikuussa vähän viiniä yksi ilta ja oli todella mukavaa. Puhuttiin nukkumaan menosta, kun mies totesi että nyt sattuu mahaan. En noteeraanut asiaa sen enempää, mutta hetken päästä näin kun mies makasi sängyllä kaksi kerroin ja hain sitten särkylääkkeen. Lääke ei auttanut ja lopulta kun mies oli niin tuskissaa, etten enää kestänyt katsoa, niin soitin ambulanssin ja sillä kyydillä mies lähti sitten kohti taysia. Miehellä todettiin haimatulehdus. Onneksi se oli lievä ja nyt kaikki on hyvin, mutta kun luki juttuja miten suuri kuolleisuus haimatulehduspotilailla on joskus ollut, niin kyllä sitä vaan huokaisi, että kävi hyvä säskä, että juuri mun mies selvisi siitä. Koskaan ei enää saa haimatulehduksen toteamisen jälkeen juoda alkoholia (ei sillä että muutenkaan mies olisi ollut kova ottamaan sitä). Matti Nykänenhän kuoli juuri haimatulehduksen vuoksi, joten se ei todellakaan ole leikin asia. Positiivistä on se, ettei meidän perheessä enää ikinä tartte kiistellä siitä kuka on kuski :D Tosin aion tukea mun miestä tässä asiassa ja lihavuusleikkauksen myötä leikkauspöydälle jää munkin alkoholin juominen. Pystyy sitä ilmankin elämään.

Esikoisen rippijuhlatkin juhlittiin välissä ja mä olen vaihtanut toimistettä töissä. Yllätyin kuinka paljon oon tykännyt tästä toimipisteestä, jossa nyt oon! Vaikka ajattelin, etten viihtyisi muualla kun mun vanhassa toimispisteessä, mutta työmatkakin lyheni tosi paljon, joten en tästä vaihdosta juuri huonoja puolia keksi :)