Xtravaganza: Päivä 4

Aamulla hiukan heikotti. Työpäivä sujui hyvin, mut nälkä oli melko kova - ei silti hallitsematon. Pystyin helposti kiertämään avatun marabou suklaarasian jonka pomo kantoi pöydälle, ei edes tehnyt mieli sitä vaikka muut vitsailikin asialla. Koko päivän suu tuntui kuivalta vaikka kuinka joi, mut otin muutaman kurkkupastillin päivän mittaan. Muutamia kertoja nälkä korvensi mahaa niin et sattui, etenkin istuessa automatkalla töihin. Ilta oli vaikein kun oli nälkä ja muut söi leipää ja joi siideriä tai kaljaa. Meillä siis tuttava perhe pari yötä yökylässä uutta vuotta juhlimassa. Silti ei tehnyt mieli sortua. Sain unta vaikka oli tosi kopva nälkä illalla ja mahaa vihloi sen vuoksi kun menin mahalteen nukkumaan.. Nyt on viidennen päivän aamu. Nälkä vaivaa hieman, mut muuten olo on aika hyvä. Eniten ihmetyttää et mistä mulla riittää tavaraa isomman hädän vessassa käynnille kun oon ollut käytännössä katsoen jo neljä päivää syömättä ja maha toimii normaaliin tapaan. Ei ihme et on ollut ahdistava olo jos on ollut kaulaan asti suolisto tukossa :D

Xtravaganza: Päivä 3

Päivä on sujunut hyvin. Tänään on ollut ihan oikea rehellinen nälkä ja toisaalta se tuntuu hyvältä. Nälkä on kadonnut aina hetkeksi jauhepussin juonnin jälkeen. Tänään en ole sortunut syömään mitään, jee :) On niin hyvä fiilis tästä et oon kestänyt jo kolme päivää! Tänään ei ole särkenyt päätä pahemmin, mut paleltaa välillä ja muutamaan otteeseen on pyörryttänyt hetken aikaa. Viime yönä jalkoja kramppas mut saattaa johtua siitä et mun työ on todella fyysistä tällä hetkellä niin hikoon enkä saa suoloja tarpeeks. Olis fiksua ostaa vichyä töihin muutama pullo niin sais hikoiltuja suoloja takasin päin. Easy dietin sivuilla neuvotaankin et jos alkaa heikottaa niin pitäs ottaa muutama merisuolarae ja juoda paljon vettä niin heikko olo katoo. Itse lisäsin suolaseen ruokaan vähän suolaa tänään varmuudeks.

Xtravaganza: Päivä 2

Päätä särkee edelleen vähän. Töissä koin kovaa nälän tunnetta mutta kestin sen. Nyt illasta tekee mieli syödä.. Ja söinkin lohta 100g. Sitä lukuun ottamatta päivä on sujunut hyvin. Pitäs varmaan hommata niitä ketostiksejä niin sais tietää missä vaiheessa keho alkaa painua ketoosiin. En usko et toi kalan syönti siihen pääsyä kaataa, mut pitää pitää huoli ettei oo kalaa enää kaapissa kun sitä en pysty vastustaan, kaiken muun oon pystynyt :D

Tykästyin tosi paljon xtravaganzan suklaa-toffee jauheeseen. Oli oikeasti hyvää!

Xtravaganza: Päivä 1

Eli nyt on 27.12.2012 ja nyt se alkoi.

Syömisestä on kadonnut kaikki ilo, mikään ei maistu hyvälle ja syön vaikka ei ole nälkä. Syömisestä tulee masentunut ja huono olo ja närästää. Ja ennen kaikkea syöminen vie kaiken energian, en jaksa tehdä mitään. Olo on helpottunut. Mun ei tartte syödä! Jouluyönä  heräsin useaan otteeseen kun muutaman viinilasin vuoksi sydän hakkasi lujaa ja oli kova kylmän hiki päällä. Neljän maissa yöllä heräsin ja mua oksetti. Ajattelin vaan takaisin nukahtaessa et mä en jaksa enää, mä en enää halua syödä. Ja nyt mä aion päästä mun ruoka-addiktiosta kerralla eroon :)

Korostn siis että en ole masentunut, mutta ruoka tekee masentuneen ja apaattisen olon kun sen syönnin jälkeen meinaa taju lähtee. Ja tuntuu et tää sama tapahtuu, oli ruoan laatu sit mitä tahansa. Eli ihan sama onko hiilaria vai proteiinia niin se humahtaa päähän ja tekee olon ihan utopiseks.

Tässä vielä mittoja jotka sain viimeinkin otettua itsestäni kun sain xtravaganzasta mittanauhan (joo no olis mulla kaapissa ollu kai jokumittanauha..)

*Maha/vyötärö 129cm
*Reisi 69,5cm
*Lantio 114cm
*Käsi hauiksen kohdalta 40cm
*Rinnan ympärys rintojen alta 100cm

Paino 97,6kg

Eka päivä on nyt yhtä jauhepussia vaille valmis ja oon selvinnyt. Ihan kauheeta nälän tunnetta ei ole, mut päätä särkee vähäsen. Olo on hyvä ja on ihanaa kun ei oo ähkyä :)

Saa nähdä miten yö menee..

Xtravaganzaan ilmottauduttu :)

No niin. Tänään päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa tän suklaalla elämisen. Liityin xtravaganzaan ja olisi tarkoitus 27.12. siirtyä täysivauhdille kymmeneksi viikoksi. Eli syön kolme jauhepussia päivässä ja otan potkustartin painon pudotukseen. Ensimmäinen ryhmätapaaminen on tammikuun lopussa ja mä aion olla paljon hoikempi sillon. Kaveri kyllä kyseli et eikös kannattas juhlia ensin uusi vuosi, mut mun puolesta mä voisin alkaa pusseille vaikka heti! Jos mä koko ajan lykkäisin alotust kun on sitä ja on tota niin alkua ei koskaan oliskaan. Joo uus vuosi jää tänä vuonna juhlimatta mässäämällä ja viinalla mutta so what? Mun pitäs ens vuoden puolellakin mennä heti ekan viikon lopussa juhlimaan kaverin synttäreitä mut voin mä juhlia niitä vuodenkin päästä. On kyse kuiteskin vaan pienestä ajasta elämässä. Mässätään nyt joulun aika ja psyykataan viikko vielä itseeni tähän hommaan :) Jee oon niin tyytyväinen itseeni ja tähän päätökseen! Mieskin sanoi olevansa ja et saa maksaa mitä vaan jos saa musta sellasen kun olin vuosia sitten bikineissä - siihen tähdätään :)

Turkki, Side 14.-21.10. 2012

Olipa ihana matka! Lauantaina mentiin Vantaalle Rantasipi -hotelliin yöpymään ja saatiin kaupan päälle liput Flamingon -kylpylään uimaan. Oli kyllä kiva kypylä, tosin Nokian Eden on silti parempi. Meidän puoli -vuotiaskin pääsi läpsyttelemään vettä käsillään ja nautti olostaan vedessä :)

Sunnuntai aamuna sit lennettiin Turkin Antalayaan ja sieltä tunti bussilla Sideen Allinclusive hotelliin  Seven seas side . Ensi näkymä hotellista oli et "VAU" ja sitä jatkuikin sit koko viikon. Upea hotelli, upeat uima-altaat, ystävällinen henkilökunta, hyvä ruoka ja kaikki toimi lapsia ajatellen todella hienosti. Hotellilla oli oma pieni kauppakeskus, mut hinnat oli tosi kalliita. Hotellin ulkopuolella oli pieniä kauppakatuja, mut kyllä ne sielläkin osas hintaa pyytää, mut alettiin tulla jo aika hyväks tinkimisessä loppumatkaa kohden. Koruliikkeitä oli paljon ja merkkituote kopioita, jotka oli kyl tosi hienoja! Iltasin oiekastaan vasta kaikki kaupat aukes kunnolla. Näin Suomalaisena mua ärsytti äärettömästi ettei missään kaupoissa ollut hintoja esillä vaan naaman mukaan otettiin maksu. Siksi olikin hyvä idea kysellä hintoja eri kaupoista eri tuotteista koska itse sain hopeisen korun 25€:lla, mutta mulle yritettiin myydä samaa korua myöhemmin toisessa liikkeessä 60€:lla eikä ne meinanneet millää uskoa et olin saanut saman korun toisesta liikkeestä tinkaamalla 25€:lla. Eli ptiää olla tarkka ja jaksaa katsella eikä ostaa heti ekaa mistä tykkää. Monesti auttoi se et esim. jos olit päättänyt et maksat vaan 10€ ja myyjä koittaa ensin myydä 20€, sit tiputtaa hinnan muka kovin pahalla mielellä 15€, niin lähdit pois paikalta ja myyjäpä usein juoksi perään, et okei saat sen 10€ maksavana. Meillä oli liiroja mukana, mut Turkissa pärjää kyllä euroilla ja ne mieluummin ottikin niitä. Kurssikin tuntu vaihtuvan nopeasti kun me vaihdettiin liiroiks niin kurssi oli 1€ = 2,1liiraa ja kun vaihdoin liiroja takas euroiks niin 1€ = 2,7liiraa joten tuli hiukan tappioo kun vaihdoin takas aika ison liirasumman kun ei rahaa mennyt. Bazaari -alueella oli tavart yli puolet halvempia jo valmiiks kun hotellin turistialueilla. Itse en käynyt bazaarialueilla, mutta ystäväpariskunta kävi ja totesi heti ettei todellakaan ole lasten paikka. Ihmiset lirkutteli tosi paljon tolle meidän vauvalle, mutta meidän 7 -vuotias inhosi sitä hipelöintiä mtiä miehet siellä piti. En mäkään siitä pitänyt. Tuntu pahalta tytön puolesta kun koko ajan joku vieras mies oli tapauttelemassa päätä ja hipelöimässä tukkaa, ei sellainen ole kivaa! Eipä sit enää tyttöö pääsetettykkään myyjien lähelle niin ei ketään alkanut ahdistaan.

Itse hotellilla oli valtavasti uima-altaita! Meidän huoneen puolella oli iso allas, ja sen yhteydessä allasbaari ja sitten vielä lasten allas. Hotellin toisella puolella oli kanssa yksi iso allas ja sen yhteydessä vielä vesipuisto, joka ei todella kyllä ollut lasten juttu. Mäet oli sellaisia etten usko et niitä edes Suomessa saisi ola, mut kyllä kaverin mies vei meidän 8- vuotiaan pojan sinne pari kertaa mut oli ollut aika hurjaa kyytiä. Oltiin siis vain yhden kerran vesipuistossa ja muuten oman altaan puolella. Muutamana aamuna mentiin meren rannalle ja olipa ihanaa uida meressä. Vesi oli noin 23-24 asteista. Ranta oli ihana, mut veden ja rantahiekan välissä oli kiviä jotka oli inhottavia jaloissa ja vesi syveni tosi äkkiä, joten ei ollut kyl lasten ranta. Aurinkotuolit ja rantabaari, josta sai myös välipalaa, oli hienot jutut rannalla. Hotellin puolesta tuli meille myös ranatpyyhkeet joten mukaan ei tarttenut ottaa oikeastaan muuta kun vaatteet ja nuorimmaiselle otettiin ruoat, koska Siden hotellialueelta ei saanut vauvan ruokaa. Kaverit toi meille Antalayan reissultaan lasten puuroa joka maksoi 6€ kun maksaa Suomessa 2,95€ ja vaipat oli myös aika hinnoissaan. Eli kantsii ottaa Suomesta KAIKKI mukaan mitä vauvalle tarttee. Meiltä nyt vaan sattu puuro loppuun kesken niin sitä oli pakko ostaa. Kasvo pikkumiehen ruokahalu melko isoks reissun päällä :)

Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon, eikä kukaan meistä ainakaan saanut ruokamyrkytystä. Me syötiin siis aamiainen, päivällinen, välipala ja illallinen siellä ja se riitti, ei tarttenut napostella välissä mitään, eikä kyl kantsinutkaan kun esim. haribon 100g karkkipussi maksoi 2,5€!! Baarista sai viinaa ilman mittaa ja naamasta oli kiinni paljon sitä lasiin laitettiin. Mun mieheen ne baarimikot tykästy ja sille sit kaadettiin tosi reippaalla kädellä viinaa joten piti varoo hiukan paljon alkoholia siellä joi. Vettä oli pulloissa koko ajan tarjolla ja sitä sai hakea rajattomasti kylmäkaapeista. Viimeksi Teneriffalla Los Gigantesissa jouduttiin ostaan vettä ja muuta juomaa allinclusivesta huolimatta kun hotellin tarjoilijat antoi niitä niin nihkeesti ja kaapeista ei saanut hakee ite. Toisaalta sillon oltiin Tamaimo Tropical -nimisessä hotellissa jolla luokitus oli 3 tähtee ja nyt meidän hotellilla oli Finnmatkojen luokitus 4 tähtee ja paikallinen 5 tähtee ja kyllä sen tasosta huomas et oli enemmän tähtiä ja allinclusive oli selkeesti kattavampi ja parempi vaikkei Teneriffalla juomia lukuun ottamatta ollut valittamista ruoan laadusta ja määrästä.

Aurinko jaksoi paistaa koko viikon meille ja varjossa oli 26-28 astetta. Lämpö hiveli ihoa ja lapset nautti täysin rinnoin uimisesta. Meillä rytmitty elämä hienosti kun herättiin kahdeksalta, mentiin yhdeksäks syömään, sit väsyteltiin nuorimmaista ja 10-11 maissa saatiin se päikyille altaan reunalle rattaisiin. Siinä otettiin aurinkoo siihen asti et nuorimmainen heräs ja sit mentiin touhuileen huoneeseen, yhdeltä syömään ja kolmeen mennessä nuorin oli taas valmista päivunikamaa. Sit se laitettiin nukkuun, mentiin altaalle uimaan ja ottaan aurinkoo. Taas viiden jälkeen huoneelle kun nuorin heräs, vaihdettiin vaatteet, lähdettiin koko konkkaronkalla käveleen ja puol seiska-seiskan maissa syömään illallista. Ilallisen jälkeen sit istuskeltiin ulkona, katseltiin esityksiä jos jotain oli ja parina iltana oltiin lasten discossa jossa sai ilmapalloja. Mä menin usein sit ennen ysiä nuorimmaisne kanssa huoneelle ja ysin maissa se sit simahti unille. Isommat meni nukkuun samaan aikaan tai sit vähän myöhemmin jos oli olleet jotain esityksiä katsomassa. Itse kävi sit suihkussa ja rasvaili ittensä ja kympin maissa olikin sit ihan naatti ja kaatui sänkyyn itsekin. Mutta kyllä toi aurinko saa ihmeitä aikaan olotilassa. Mä oon ainakin niin aurinkoo rakastava ihminen etten voisi elää ilman. Ja vaikka nää matkat maksaa paljon niin se on kaiken sen rahan arvosta! Toukokuussa onkin sit matka edessä Mukarnas resort -nimiseen hotelliin Turkkiin anopin ja lasten kanssa. Mies jää koiravahdiks kotiin. Finnmatkoihin oon ollut tosi tyytyväinen ja seuraavaks kokeillaan Nazaria, joka onkin Finnmatkoihin liittyvä yhtiö joten turvallisin mielin sinne mennään. Turkki oli kyl ihana maa ja on kiva palata sinne uudelleen :)

Kuva kavereiden 2hengen huoneesta.

Tästä pääsi meren rannalle.

Vesipuistoa.

Hiekkalinna.

Onnellinen vauva.

Minä aurinkoa ottamassa.

Näin saatiin puoli vuotiaskin veteen viihtymään ja viilentymään <3

Meidän puolen allasta..

Vesihyppelyä!

Rakkaat uudella tukalla ja uudell REDBULL paidalla (joka oli niin cool ja tärkee)!

Minä

Hiekkaan hautaus oli mukavan viilentävää. Kuvassa mun rakkaat <3

Perhepeti

Voi perhepeti sanon mä! Tän kolmannen lapsen kanssa piti olla niin erilaista ja helppoo kun tietää mitä tehdä mut nyt sit saatiinkin sellainen tissiposki äidin poika joka on päättänyt et ekaa kertaa tässä taloudessa nukutaan perhepetissä! Veijo ei huoli tuttia eikä pulloo joten tää äiti onkin nyt sit ihan peukalo keskellä kämmentä miten hiljentää yöllä vauva joka tykkää öisin omasta äänestään ja on sitä mieltä et mitä korkeemmalta ja kovempaa lauleskelee niin sitä kivempaa. Sit äitinä koen velvollisuudeks hiljentää sen kauniin yölauleskelun muun perheen unen laadun vuoksi ja niinhän sit poika pääsee heti äidin kainaloon nukkumaan tissi suussa. Ja ai että on ihanaa! Voin öisin nähdä sen virneen vauvan naamalta joka sinne nousee kun äiti luovuttaa ja nostaa omasta sängystä viereen nukkumaan. Iltasin poika nukahtaa rinnalle ja siitä sitten nostellaan omaan sänkyyn ja yleensä (jos hyvin käy) niin poika nukkuu 21-04 omassa sängyssä ja vasta sitten pääsee äidin kainaloon.

Miehelle aamulla just mainittinkin et teenköhän meille nyt hiukan hallaa tällä tavalla. Toisaalta taas mikään ei ole niin ihanaa kun herätä aamulla kun vauva on vieressä ja taputtelee rintaa ja antaa aamuhymynsä heti äidille "hei äiti-rakas, sä heräsit" <3 Meidän kaksi aiempaa lasta on nukkuneet alusta asti omissa sängyissään lukuun ottamatta sitä muutamaa kuukautta vauva-ajasta jotka oli öisin rinnalla mun vierssä. Esikoinen siirrettiin lähes heti omaan huoneeseen nukkumaan, eikä toista lastakaan kovin montaa kuukautta meidän huoneessa nukutettu. Nyt mä en millään raaskisi laittaa Veijoo omaan huoneeseen vaikka mies sitä jo hiukan vihjasikin (en tiennyt oliko tosissaan). Jotenkin kun on takana kaksi keskenmenoa niin mun on pakko kuulla vauvan hengitys öisin kun mä pelkään et tääkin otetaan pois multa, vaikka siinä pelossa nyt ei ole mitään järkee.

Meillä on esikoinen huudatettu nukkumaan aikanaan (se oli kamalaa) ja toisen lapsen kohdalla en muista mitä tehtiin. Toisaalta toinen laps alko saada vuoden vanhana yöllä raivareita jotka saatto kestää parikin tuntia ja niitä jatkukin sit ilosesti kolme vuotiaaks asti. Isäntä oli sen valvomisen vuoks sitä mieltä ettei kolmatta lasta tähän taloon tuu. Onneksi muutti mielensä ;) Koitan nyt vaan luottaa siihen et kun imetys loppuu niin viimestään sit me keksitään joku keino saada poika nukkumaan omassa sängyssä. Pitäis kai opetella joku silittelysysteemi mut en oo kyl sellastakaan koskaan joutunut harrastaan sellasta kun noi kaks aiempaa lasta on oppineet ite nukkuun imetyksestä huolimatta..

Meistä tehdään kaks plus lehteen haastattelu. Juttu koskee lasten kasvatusta haasteellisissa olosuhteissa. Eilen haastateltiin mua, tänään miestä ja iltapäivällä meistä tullaan ottaan perhepotretti. En muista tuleeko juttu ulos nyt tän kuun lopussa, vai ens kuun lopussa. Mut toivottavasti meidän rauhanturvauskokemukset on jollekkin vertaistueksi tulevaisuudessa :)

Äitiyden tuskaa

Nyt on taas päästy kiinni yksi elämiseen lasten kanssa. Alkoikin kivasti sit koko perheen flunssalla.. Et osaakin olla paska olo! Nuorimmainen on nyt kans sairastanut ekan flunssansa ja kyllä onkin ollut surkeeta :( Meidän ekaluokkalainen on kävellyt reippaasti koulumatkansa yksin ja olen siitä onnellinen ja kiitollinen. On ihanaa kun saa aamulla jäädä kotiin Veijon kanssa eikä tartte kiirehtiä mihinkään. Mulle riitti jo se eskariin kuljettaminen kun ei päästy tähän lähelle, joten tää on mukavaa vaihtelua.

Torstaina vaan makoilin sohvalla ja tuijottelin telkkaa. Ekaa kertaa pitää sanoa et onneksi on elisa viihde kun voin vuokrata sieltä leffoja ja se jopa toimi kerrankin. Kyllä voi kuume kaataa aikuisen ihmisen lujasti sohvan pohjalle! En tajua miten lapset jaksaa leikkiä kuumeessa kun mun teki mieli itkee kun en jaksanut kunnolla edes nostaa tota vauvaa. Ekaa kertaa koko 8kk aikana mä en oikeasti olis jaksanut noita lapsia. Sit vajosin illalla lopulta lasten tasolle ja mökötin lapsille kun ne ei toimineet nukkumaan menon kanssa ja sanoin et saa valvoo vaikka koko yön mun puolesta kunhan ei häiritse mua. Ihan kun lapset olis tajunneet mun sarkasmin ja sisällä riehuvan kiukun kun tyttö ilmotti innoissaan et aikoo valvoo ja poika meni heti tietokoneelle takasin. Sammuttelin kaikki valot ja istuuduin sohvalle nukuttaan nuorimmaista. Kyllä noi muksut lopulta tajus mun vihjeeni ja hiipivät hampaiden pesun kautta nukkumaan. Si kun ite rauhotuin niin alko harmittaa et piti asia hoitaa noin. Aamulla pyysinkin anteeksi tyhmää käytöstäni. Kyllä aikuinenkin osaa välillä olla lapsellinen, vaikka pitäisi olla rauhallinen ja johdonmukainen. No yksi tollanen kerta 8kk aikana ei ehkä tee musta huonoa äitiä..?

Perjantaina raahauduin kaupoille sen verran et hain tolle vauvalla bumbo -sitterin. Musta on tullut juts sellanen äiti mitä vannoin parikymppisenä etten ikinä ala sellaseks! Mä oon hommannut KAIKEN mikä voi vähänkin helpottaa mun elämää kun taas esim. esikoisen aikoina meillä ei ollu edes babysitteriä. Kantoliinaakiin opin käyttään nyt vasta kolmannen lapsen kanssa ja kyllä harmittaa etten aiemmin sitä ole edes kokeillut, vaan haukkunut vaan tietämättä mistä jään paitsi. Mä oon kans niitä joilla on ennakkoasenteita ja sit niitä ei ihan helpolla muuteta. Mulle tulee vauvalehti ja sieltä repii aina kaikkia ideoita ja huonoo omaatuntookin välillä. Eilen luin vauvan vuorvaikutustaidoista ja siitä millaiseksi vanhemmat niitä muokkaa. Oon antautunut tälle nuorimmaiselle paljon enemmän kun aiemmille (koska oli tietty toinen henkilö tukena sillon) ja siinä oli miten lapsi käyttäytyy kun tarpeisiin vastataan. Meillä on todella rauhallinen ja hyvän tuulinen poika ja siinä oli et lapsi pärjää hyvin kun aina huomioidaan ilmaitut tunteet. Joudun joskus hetkittäin antaan pojan kitistä lattialla hetken aikaa jos joku isompi homma on kesken ja on pakko saada valmiiksi nbiin enkö mä meinannu sit menettää siitä yöuneni kun ajattelin et nyt oon sit saanu jotain traumoja tolle lapselle. Mun ei pitäs kyl lukee noita juttuja yhtään. Mä oon saanu ny jostain muutenkin mielikuvan huonon ja riittämättömän äidin tittelistä kaikille lapsille mitä en varmasti ole ollut. Autossakin kysyin yksi päivä mieheltä et miten oon kestäny isompien lasten kitinää vauvana kun ahdisti autossa tän nuorimmaisen kitinä, mut ei voitu sillä hetkellä pysähtyä lohduttaan. Kestän sitä miehen mukaan nyt paremmin kun kahden aiemman kohdalla. Mä en muista mitään isompien lasten vauva-ajasta, ainoastaan vaan muutamia huonoja asioita. Mulla on jotenkin sellainen hassu luulo etten mä oo olleskaan pidelly sylissä niitä tai touhunnu niiden kanssa mut mies kyl vakuuttaa että olen ihan samalla tavalla kun nytkin. On tosi ahdistavaa kun en muista ja mä muistan aina asioita tosi hyvin. Mun elämä on vaan yhtä huonoo omaa tuntoo - menin liian nopeesti töihin toisen lapsen jälkeen, en oo viettäny tarpeeks aikaa lasten kanssa, en aina osaa käyttäytyä oikein ja inhoon lasten pettymyksiä (vaikka ne kuuluu elämään). Mä tiedän et mä en ole huono äiti, ainakaan koko aikaa ollut, mut miksi mä en saa sitä taottua mun päähäni. Perheneuvolassakin psykologi sanoi et kuulostaa siltä et meillä on tehty monia oikeita ratkasuja et vaikka mä tein yhdessä vaiheessa paljon töitä (mistä yllättäen todella ahdistava huono omatunto) niin lapset oli isänsä kanssa kotona ja niillä on ihana isä joka touhuaa niiden kanssa paljon. MÄ EN OLE HUONO ÄITI!! Tän on pakko johtua näistä vauvahormooneista kun käyn läpi tätä isompienkin lasten nuoruutta. Miksei äideillä koskaan voi olla hyvä omatunto? Muutamalle kaverille on käynyt niin et vauvat on jostain syystä kiapnneet vaunujen kanssa kumoon (vauvat on onneksi kunnossa) mut jos mulle olis käynyt noin, niin en varmaan nukkus enää ikinä öitäni! Mua ahdistaa niiden äitien puolesta kun voin vaan kuvitella miten kauhea olo tollasesta tulee. Mulla on muutenkin ihan kaamee menettämisen pelko, joka varmaan jäi keskenmenoista ilmaan. Käyn vieläkin iltasin katsomassa et isommilla on kaikki hyvin ja en voi varmaan ikinä siirtää nuorinta pois meidän huoneesta kun haluan kuulla kun vauva hengittää. Mun vanhimmainen oli ehken noin 6kk kun mulle tuli makkarissa tunne et pitää hakee poika pois olkkarista ja juuri kun olin saanut pojan lattialta pois rysähti meidän painava kattotuuletin lamppu samaan kohtaan lattialle. Parkettiin jäi kaameat jäljet ja mun mieleen arvet siitä kuvitelmasta mitä olis käyny jos poika olis ollut siinä alla. Jos oltas eletty sata vuotta sitten pojan synnytyksen aikoihin niin ei oltas kumpikaan elossa nykypäivänä.. Rakkaus omia lapsia kohtaan on kauneinta mitä on, mut silti samalla niin raastavaa ja tuskaista!

Jokaisen pitäisis saada koke äitiys. Mä en ole enää väleissä mun ystävän kanssa kun hän ei ole kokenut vuosienkaan jälkeen äidiksi tulemista ja löin arkkuun naulan kun aloin odottamaan kolmatta lasta. Ymmärrän kyllä että se on katkera joten en koita väkisin olla tekemisissä. Mä niin haluan että ne saisi vauvan ja se asia vaivaa muakin niiden puolesta, mutta eipä sillä ole merkitystä. Kun on kyse lapsettoman tunteista, ei ole mun tunteilla mitään merkitystä tai väliä, niin kovaa se kipu on kun ei lasta saa. Mutta vauvauutiset on aina maailman ihanin asia. On yksi henkilö keltä odottelen niitä erityisen paljon tällä hetkellä ja itken varmaan viikon onnesta kun niitä kuulen (tiedän että luet blogia) ;)

Nyt nautiskelen aamukahvista nuorimmaisen seurassa kun isommat puhui itsensä mun vanhemmille yökylään. Mies tulee vajaan kahden viikonm päästä kotiin lopullisesti <3 ja illalla onkin sitten Me&I kutsut kaverilla. Elämä on lepposaa juuri nyt. Miehen kanssa on kartotettu mitä me tehdään ihan kaksin seuraavan vuoden aikana, sillä me tarvitaan omaa aikaa ja käydään treffeillä. Joulukuussa on se meidän hotelli vuorokausi, kesällä meinataan mennä Viroon ihan kaksin ja mies meinasie ttä mentäis seksimessuille katselemaan mitä sieltä löytyy. Ihanaa kun saa miehen kanssa yhteistä aikaa ja on kiva suunnitella yhdessä asioita.

Haha, hain muuten leikilläni siihen "rakas, olet pullukka" (tms.) ohjelmaan. Eihän me siihen päästä, mut piti kokeilla kepillä jäätä :D Eikä mies varmaan kyllä suostus ees lähteen vaikka päästäski.. Heitin sille siitä herjalla, niin se sanoi vaan et eiköhän se voi mua valmentaa ilman telkkaohjelmaakin.

Meidän bumboilija <3
 

Koiria ja ampiaisia

Olipa toissa iltana mukava ilta. Juotiin miehen kanssa viiniä ja nautiskeltiin kahden kun  lapset oli menneet nukkumaan. Kierreltiin pihaa ja suunniteltiin mitä remppoja talon ulkopuolelle voisi tulevaisuudessa tehdä. Suuret on suunnitelmat, rahotus vaan puuttuu! Eli lottovoittoa tai isoa perintöä odotellessa (emme siis remppaa taloo ikinä).. Nyt kun mä alan tottua viimeinkin miehen läsnä oloon, eikä mua ärsytä niin sit se jo lähtee takas Afgoihin huomenna :( On tää vähän sellasta et aina kun se tulee niin pitää "tutustua" uudelleen..

Eilen oli kyl taas sellainen tapahtumien päivä ettei mitään järkeä. Poika leikitti tota meidän nuorempaa koiraa jolla on tapana tehdä leikissä sellaista haukkaamishyökäystä. Ei ole mitään aiemmin käynyt mut nyt onnistui poikaa haukkaamaan otsaan, tai pikemminkin hampaat kolahti otsaan. Ei onneksi jäänyt jälkeä mut kyllä ärsytti toi koira pitkän aikaa. Se on muutenkin alusta asti ollu tommonen hammastaja ja se on opetettu ottaan aina lähin tavara suuhun kun tulee vieraita ettei se koita ottaa vieraan kättä suuhun tai pidä sellasta hammasnypyttämistä. Ei se siis pure, mutta on tosi ärsyttävää kun sillä on niin kova tarve saada hampaidensa väliin onnostuessa jotain ettei se käytä hampaitaan leikissä. No se on labradorinnoutajien rodunomainen juttu kun ne on tehty työskenteleen suullaan. Mut hyvin se on sujunut ja mun kenkiä löytyy pitkin taloo aina kun koira ottaa niitä suuhunsa ja se siis on todella vain suuhun ottoa, sillä kengät eivät ole kärsineet vahinkoa. Pentuna koira sitten tuhoskin aika paljon kaikkea ja lopulta aloin jättää sille lehti ja pahvilaatikkopinoja keittiöön et sai tuhota niitä eikä taloa. Toimi. Mutta oli aika vittumaista siivota niitä roskia ympäri taloa. Ei vieläkään ole yhtään koirakuumetta ollut vaikka oma koira on saanut pentujakin. En kestäs sekunttiakaan sitä pentuaikaa! Olihan ne pennut sulosia mut kun niitä roikku kahdeksan varpaissa kiinni aamuisin kun herättiin, niin oli rakkaus kyllä kaukana. Tosin nyt kun pennut on jo pari vuotiaita niin niistä on tullut todella ihania ja rakastettavia. Muutama asuu tässä lähellä ja tapaillaan säännöllisesti ja se on mukavaa :)

Toinen mitä eilen kävi oli se kun poika oli kaverinsa kanssa metsässä purolla leikkimässä ja oli astunut polun sivuun ja kappas kun siinä olikin sitten maa-ampiaispesä. Ei oo pojat varmaan ikinä niin kovaa juosseet kun eilen juoksivat karkuun ampiaisia! Itse aloin kuunnella sisällä et mitä ulkona tapahtuu ja katsoin ikkunasta kun mun mies hakkaa lippalakilla pojan kaveria ja sit tajusin et pojat on täynnä ampiaisa. Voi sitä äidin riipivää tunnetta katsoa ikkunasta vauva sylissä kun toisiin sattuu ja ei pysty tekeen mitään. Itku pääsi itseltäkin :( Onneksi tuo mies oli nyt lomilla ja osas ottaa tilanteen "haltuun" eli pojilta vaatteet pois päältä ja tapettiin kaikki ampiaiset eikä mies saanut yhtään pistoo vaikka ampiaiset alko senkin kimppuun käydä. Mies jäis sit hoiteleen viimeset ampparit pois kun pojat tuli hysteerisinä sisälle. Ite soitin eka kädet täristen toisen pojan isänpuolelle et heti meille ja sit ensiapuun josta käskivät antaa välittömästi 10mg setiriziinin ja sit mennä ensiapuun käymään. Mies hetken vielä sokeripalalla koitti imee myrkkyjä pois ja sit lähti ensiapuun. Pojat selvis lopulta aika vähällä pistomäärällä, mut henkiset arvet tais jäädä aika syvälle. Ensiavussa pojat sai kunnon kipudropit ja tarkastettiin ettei piikkejä ollu jääny ja sit kotiin lepään. Kyllä poika oli kipee illalla vaikka oli saanut kipulääkkeenkin. Tänä aamuna on molemmat pojat kivuttomia ja virtaa täynnä - tosin eivät taida mennä metsäretkelle hetkeen aikaan..

Teen koirista oman osion tänne jossain vaiheessa, niistä riittää kerrottavaa paljon :) Mutta alla hieman esimakua kuvina..

Emma (Kikmam´s Emmanuelle)

Yada (Wizard´s Creek Yada)

Tältä näytti meidän talo koiran jäljiltä päivttäin ennen kun Yada täytti 1,5 vuotta, jolloin rauhottui selvästi.

Yadan eka pentue. Kuvassa Paavo, Aapo, Ilo ja Yoda. No onhan näitä pakko rakastaa <3

"Purtti" -pentu rakastaa hellästi

Yada on sen näköinen et pennut vois jo lähtee omiin koteihinsa..

Sitä saa mitä tilaa..?

Tää päivä on ollut taas yks niistä ettei olis pitänyt nousta ylös sängystä ollenkaan! Argh!!! Aamusta asti on ollut väysnyt ja ärtynyt olo ja ei ole oikein jaksanut mitään. Sit piti lähtee mummua katsoon ja sekin sai kiukkukynnyksen nouseen kun koitin siskolle soittaa ja känny oli pois päältä. Ihan tyhmää mut kun se kiukku alkaa niin se sit kans alkaa.. Mummun luona se onneks katos ja tulin kotiin. Sain poitsunkin nukkumaan ja sain hetken omaa aikaa ennen iltalenkkiä. Olin jo päivällä päättänyt et leivon sämpylöitä ja sit syödään illalla iltapalaks yhdessä perheen kanssa sämpylöitä ja kaakaoo. No miten sit kävikään? Ei ihan suunnitellusti. Päätin et teen myös pullia ja tein kaksi taikinapohjaa, molemmat puoleen litraa maitoa. Toiseen yksi kuivahiiva sämpylätaikinaa varten ja toiseen kaksi ja sokerit päälle pullatakinaa varten. Ja kun taikinat oli tehty niin tajusin käsiä pestessä et laitoinpa sit kaikki loput aineet väärin päin. Sämpylätaikina oli varustettu reilulla hiiva ja sokerimäärällä.. Oli aika "makee" taikina ja pullataikina oli liian vähähiivainen ja sokeriton.. No eipä ollut aineksia alkaa korjaan taikinoita tai tehdä uusia joten menipä sit kaksi puolen litran takinaa roskiin. Pulla taikinaa tehdessäkin onnistuin roiskaseen sulatettua voita niin et sitä lensi tytön ja mun paidalle ja toden näköisesti sain kaksi vaaleaa paitaa nyt pilalle. Miks aina kaikki menee pieleen sit aamusta asti kun alkaa meneen? Ärsyttävää!

Mä uskon kohtaloon ja uskon kyl vakaasti moneen kertaan todistetusti siihen et kun tekee jotain pahaa niin sen saa monin kertasena takasin ja tulipa eilen nimiteltyä entistä ystävää sen selän takana niin tässä sit kiitos siitä hyvästä. Pitäs pitää suu supussa ja tehdä kaikki vaan vilpittömin mielin oikein niin ei meinais taivas tippua päälle. Tää kuuluu samaan kategoriaan sen kanssa kun on joskus tunne ettei jotain pitäis tehdä. Muutama hyvin mieleen tuleva esimerkki tulee mieleen, esim. kerran olin menossa siskon kans Tampereelle ja ajoin pari kertaa risteykseen niin et mulle meinas tulla auto kylkeen kolmion takaa ja taisin sanoo ääneen ettei pitäs jatkaa matkaa, mut jatkoin kuiteskin. Lopulta sain sit parkkisakon Tampereelta ja totesin et olis pitäny olla menemättä. Samaten oltiin lähdössä Kreikkaan joskus ja oli sellainen tunne ettei pitäis lähtee. No sinne saavuttua käveltiin ilta ja olo oli outo ja ripulihan mulla sit siellä alkoi. Olipa kiva sairastaa Kreikassa asti.. On noita paljonkin. Joskus haluaa jotain kovasti ja kun sitä ei vaan tunnu löytyvän tai saavan niin oon todennut et parempi ettei hommaakaan koska usein on käynyt niin et kun on väkisin etsimällä etsinyt haluamansa asian niin se on osoittautunut isoksi virheeksi. Jotenkin sitä vaan tietää asioita, joten miksi ei sit kuuntele sisäistä ääntä kun se monesti ohjaa oikeaaan suuntaan. No kaikella on tarkotuksensa ja nyt oli näemmä tarkotus olla tekemättä pullia ja sämpylöitä. Jos pitää jotain positiivista etsiä niin ainakin pysyy kalorti tänään hallinnassa kun ei tuu mässättyä ite tehtyjä leivonnaisia..

Muuten tää viikko onkin mennyt kivoilla kalorimäärillä ja yksi paita tuntuu jopa löysältä kun kesän elussa painoin 104kg joten onhan painoo tippunut kesän alusta jo 5kg :) Huomaa kyl et on väsynyt ja stressaantunut kun tekee mieli makeeta ihan tappavan paljon! Onneksi mummun luona sairaalassa tuli syötyä muutama keksi ja pari palaa valkoista suklaata. Ja lenkkiv irkisti mieltä. Jos nyt vaan viitsisi mennä ajoissa nukkumaan tänään niin ehkä sit ens huominen olis parempi?

Mut kivoihin asioihin.. Tänään varasin meille rantasipi vantaalta yöksi huoneen ennen lokakuun Turkin matkaa ja saadaan siinä liput flamingoon uimaan :) Kivaa, eikä tartte lähtee yöllä kahdelta ajaan lentokentälle - ja saadaan aikainen aamiainen, lentoparkki ja lentokenttäkuljetukset hotellin hintaan. Ei jaksa odottaa et tulee lokakuu!

Luksusta

Mä pääsin tänään hellimään itseäni äidin ostamalla lahjakortilla Nokian Edenin hoito-osastolle. Soitin eilen ja kysyin onko mitään hoitoaikaa vapaana ja löytyi tunnin jalkahoito ja sen perään tunnin Kajavaterapia ja en ole ikinä ollut niin ihanassa hieronnassa! Normaali hieronta on jotenkin niin pliisua ja mä en osaa nauttia siitä, mutta toi kajavaterapia oli ihanaa ja sillä tavalla ihanaa että se todella tuntui hyvältä. Siinä käytiin koko vartalo läpi ja varasinhan mä heti vajaan parin viikon päähän uuden ajan :) Jalkahoito ei ehkä ollut ihan sitä mitä odotin. Toki siellä hoidettiin kynnet ja lakattiin ne nätin punaisiksi ja hióttiin kovettumat pois, mut odotin jotain.. No ehkä hieronta olisi ollut aika kiva juttu siihen lisäksi, mutta onneksi siellä kajavaterapiassa käytiin jalkojakin läpi. Pahimmat ongelmakohdat taitaa olla jalat ja selkä tällä hetkellä. En tiedä onko tyhmää tuhlata rahaa näin paljoo isteensä kun laitatan ripsipidennyksiäkin säännöllisesti, mutta itsensä hellimisestä tulee vaan niin hyvä olo. Alan olla aika "feikki" kun multa löytyy ripsipidennykset ja teippipidennyksiä - tosin teippipidennyksiä vain niin et saatiin hiukset polkkamittaisiksi.

Mä en ole koskaan tajunnut sellaisia naisia jotka lasten myötä jämähtää kotiin ja ei koskaan huolehdi ulkonäöstään. En mäkään vedä siis mitään pakkelikerrosta naamaan kun ulos lähden mutta mielialaa se kohottaa kun viitsii hiukan käyttää aikaa itseensä. Enkä mä ymmärrä myöskään naisia jotka ei halua lähteä ulos tuulettumaan ja koko elämä pyörii lasten ympärillä. Toki lapset on mulle tosi rakkaita ja tärkeitä mut niin oon mä itekkin ja myös mies. Lähdemme viettämään lapsetonta vuorokautta joulukuussa kahden ja lokakuussa lähdetään etelään koko perheen voimin nautiskelemaan. On ihanaa ottaa kunnon irti otto arjesta auringon alla ja nauttia luksusksesta. Nautin myös siitä että lapset pääsee uimaan ja pitämään hauskaa. Jotenkin se viikko pois kotoa saa koko perheen rentoutumaan ja unohtamaan arjen kiireen. Kaikki ovat hyvän tuulisia lomalta palatessa ja koulukin sujuu lapsilla taas hetken aikaa hyvin. Ja mä todella kaipaan etelään auringon alle kärventyyn. Mä en voi sietää mitään Suomen mökkielämää kun hyttyset syö koko ajan ja vituttaa ja ennen kaikkea mulla täytyy olla lämmin juokseva vesi ja kunnon vessa. Mä en tajua kuinka ihmiset kehuu mökkielämän ihanuutta kun musta on karmeeta käydä huussissa missä kärpäset pörrää, paska haisee ja itikat syö persettä. Järvivesi on kylmää ja en haluu siellä peseytyä ja padassa lämmitetty vesi taas ei pese ketään kunnolla. No mut mä oonkin tällainen puoli kaupunkilainen joka tarttee ympärilleen toimivia asioita.

Äitiysloman jälkeen mun pitäs varmaan alkaa pikku hiljaa päättämään mikä musta tulee isona. Mä en halua palata mun vanhaan työhön takasin! Mä haluan uuden työn jonne on lyhyempi työmatka ja jossa voisin kokea olevani aikuinen. En mä ny vihaa mun nykyistä työtä mut se ei vaan oo mun juttuni. Haluaisin lähteä opiskelemaan mut en oikein tiedä mitä. Multa löytyy nyt jo catering -alan perustutkinto ja painoviestinnän -perustutkinto. Painoviestinnästä sain tarpeekseni konkurssiin menneen työpaikan myötä. Ravintola-ala on ihan kivaa mutta suurin osa on vuokratyöpaikkoja ja en hakua vaihtaa mun nykyistä vakituista työtä sellaiseen. Mulla on myymäläpäällikön titteli työpaikalla mutta toden näköisesti se otetaan pois kun firmalla on uudet omistajat, eikä ne tartte myymäläpäällikköä. Palkkakin siis laskee, inhoan työpaikan uusia tiloja ja työn antajat ei ole niin kivoja kun entinen oli. Suunnittelin nyt aluksi et jään hoitovapaalle vuodeks ja koitan löytää sillä aikaa uuden työn. Haluisin sellaisen et olis maksimissaan 30h/viikko ja ei tarttis laittaa nuorinta lasta hoitoon sen vuoksi et saisi olla kolme vuotta kotona. Olisin mieluiten itse sen kolme vuotta kotona mutta en ole varma onko meillä varaa siihen. Ainakin voidaan yrittää. Ennen kaikkea se on nyt se ongelma et oon todella ollut vuoden myymäläpäällikkönä niin siitä on kurja alentua tavalliseksi rivityöntekijäksi :( Mä tykkäsin olla vastuussa asioissa ja vaikka ite sanonkin niin oon hyvä siinä! Mua ei haittaa tehdä fyysistä työtä, eikä mua haittaa jos työssä on painetta. Oikeastaan mitä enemmän tulee hiki ja joutuu tekeen aivotyötä niin sitä kivempaa! En sano missä oon töissä mutta meillä tulee todella hiki päivän aikana ja osaan tehdä työni niin hyvin ja nopeasti että kovin moni samalla alalla ei siihen kykene. Myös monet on itekeneet kiirettä takahuoneessa joten eipä sovi heikko hermoisille mun työni. Jos työpaikka olis hiukan lähempänä mun kotia niin ehkä siellä voisi jopa olla. Ammattiylpeys mulla on kohdillaan! Toisaalta olis silti kivaa tehdä yötä jossa saisi pukeutua omiin vaatteisiin ja laittaa itsensä edustavaksi. Nykyisessä tulee niin hiki ettei viitsi vaivautua. Palkka ei päätä huimaa ravintola-alalla ja miesvaltasissa työpaikoissa kyselläänkin monesti palkkatoivetta. Koitappa esittää sellainen ravintola-alalla! Hyväksyt ne ehdot mitä on tai sut korvataan uudella työntekijällä. Siks vituttaakin välillä kun isoissa tehtaissa porataan kun palkkaa ei nosteta ja saadaan muutenkin 16e/h ja siihen lisät päälle ja kaikesta muustakin inistään ja lakkoillaan heti. Mä antasin mitä vaan kun sais niin hyvän palkan! En yhtään ihmettele et Suomesta katoo tehdastyöpaikat kun ollaan itse saatu tilanne siihen et ollaan kalliita työntekijöitä ja sit saikutellaan ja työnantaja saa kärsiä kaikesta. Sen vuoks en yhtään ihmettele et ravintola-alallakin on vuokrafirmojen kautta työntekijät - oikeastaan aika fiksua kun sit paskoista pääsee helpolla eroon! Argh!! No mut ei kai pitäs valittaa. Ainkin mulla on vakityö jossa työajat joustaa..

Jalkahoidon jälkeen lakatut kynnet

Ripsipidennykset

Voihan läskit..

Voihan läskit sanon mä.. Äiti totes aika hyvin tänään kun esittelin mun uutta lilaa neuletta et mitäs sitä sellasta pitkää neuletta käyttä pyllyä peittään kun kovalla vuosien uurastuksella on se pylly saatu uhkeaan muotoon valettua! No joo.. Rajansa silti kaikella, kun pylly näyttää seittemän leivän uunilta ja joka paikassa on vaan oman pyllyn koko mielessä niin ehkä se on jo vähän hälyttävää.

Oltiin todella siis torstaista sunnuntaihin reissussa ja aika kohtuullisella syömisellä selvisin kerrankin, mutta silti annoin itseni herkutella :) Oltiin eka yö Vaasassa ja siitä ajeltiin Iihin ja siellä pari yötä. Meillä oli kylmälaukullinen eväitä mukana ja matkalla ostettiin vähän pähkinöitä, jogurttipähkinöitä, keksiä ja takaisin ajomatkalle namia. Mutta minään päivänä ei syöty ihan överipaljoa ja joka päivä käveltiin paljon. Iissä oli ihanaa kierellä vanhaa haminaa ja siinäpä hyvää hyötyliikuntaa! Sukujuhlat oli mukavat ja lapset tykkäs. Takaisin tulomatkalla pysähdyttiin Kalajoelle kasteleen mereen varpaita. Olisin mä mielelläni pidempäänkin ollut reissussa, mut oli ihana palata kotiin.

Kotona vanhempi koira Emma oli saanut niin paljon lenkkiä anopilta ettei meinannut eilen tolpillaan pysyä. Oli takapään lihakset selkeesti kipeenä niin nyt on lepäilty tää päivä kunnolla ettei vanhus lyhisty kokonaan. Ja mä toivon että mä alkasin jo tottua miehen läsnäoloon pikku hiljaa kun ensi kerralla se tulee kotiin kokonaan. Mun energia ei vaan oikein meinaa riittää enää miehen huomioon ottamiseen kun oon tottunut käyttään kaiken energian muuhun perheeseen. En oo aikoihin ollut näin väsynyt kun nyt ja nyt mulla on sentään kaksi ylimääräistä kättä tekemässä asioita. Vai väsyttääkö vaan kun nyt on lupa olla väsynyt?

Mummua käytiin miehen kanssa sairaalassa katsomassa ja sille oli lupailtu et voisi jopa jouluksi päästä kotiin kun kuuluu niihin ihmisiin joille on tullut ihmeparantuminen aivoverenvuodosta. Onneksi! Sairaalassa on joka kerta ihanampi käydä ja tänään soiteltiin mummun kans jo oikein kännykällä :)

Mutta sitten asiaan.. Tästä lihavuudesta on kyllä todella tullut ongelma. Mä oon aina ollut sosiaalinen ja en ole juurikaan piitannut muiden mielipiteistä tai siitä mitä mulla on päällä, kunhan se tuntuu hyvältä mutta nyt se on ongelma. Aina kun liikun kaupoilla, toivon ettei kukaan sellainen tuttu tule vastaan joka ei mua vielä ole nähnyt synnytyksen jäljiltä, ettei ne nää kuinka lihava oon. Miehen läsnäollessa tuntuu pahalta olla alasti, vaikka tasan tarkkaan tiedän miehen näkevän mun kokoni vaikka on vaatteet päällä, eikä mun kokoni ole miehen haluja tappaneet mua kohtaan (mut mun haluni on). En kerta kaikkiaan pysty tuntemaan itseeni seksikkääksi ja haluttavaksi! Myös siellä sukujuhlissa vaan ajattelin koko ajan et hyi kun oon läski ja kehtaanko ottaa lisää kakkua kun kaikki ajattelee kuinka lihava oon. Ja et oon lihavin kaikista ja mitä ne nyt ajattelee kun oon niin lihonut. Yök. Olisi ollut ihana reissu jos en olis koko ajan vaan miettinyt omaa lihavuutta. Mä oon aina ajatellut ettei se laihdutus itsessään ketään onnelliseksi tee, mutta kyllä se luo osan siitä onnen kokonaisuudesta. Jos inhoaa itseensä niin ei voi olla onnellinen. Mä en inhoa itseeni muuten, vaikka en ole mikään fiksu. Naama on ihan ok, mutta onhan sekin nyt aika pöhöttynyt kun on sekin niin pyöreässä kunnossa. Osaan mä nauraa itelleni oman kokoni vuoks, mut toisinaan kyllä ihmisten leikkimieliset kommentit tuntuu pahalta. Onneksi tuo mies osaa useimmiten olla heittämättä herjaa mun koosta, eikä koko ajan jauha lihavuudesta.

Tilasin kasan kirjoja netistä ja yksi niistä on Paula Heinosen "Suolisto kuntoon ruokavalion avulla" -niminen kirja. Oon sen lukenut joskus aiemminkin mut siellä on loistavaa tekstiä jos haluaa saada suolistonsa ja sitä kautta kehonsa kuntoon! Oon aina tykänny Paula Heinosen teksteistä ja ihan loistava ohjelma on radiossa Iskelmältä tuleva Paula Heinosen ja Juha Vuorisen Terveyden tukipilarit! Se on huumorilla höystetty terveysasia ohjelma ja suosittelen suunnattomasti kuuntelemaan sitä. Toisena tilasin luomuruoasta kertovan kirjan, jossa on ruokaohjeita vauvalle. Ihan kivaa saada hiukan lisäideoita, kun oma pää ei aina riitä keksimään mitä kaikkea ruokaa voisin tehdä tulevaisuudessa tuolle nuorimmalle ja miksei isommillekkin. Luomuruokaan en ole varsinaisesti hurahtanut, mutta se kiinnostaa. Löysinkin Luomulaatikko -nimisen sivuston josta voi tilata luomu-lähiruokaa suoraan kotiin. Kallistahan luomu on tavalliseen verraten, mutta toisaalta se olisi loistavaa jos olisi varaa syödä sitä edes toisinaan. Mies totetisikin että luomu on rikkaiden juttu.

Meidän nuorimmainenkin on jo 4kk ja maitoo piisaa taas niin hyvin et joka syötöllä mulla kastuu paita liivinsuojista huolimatta läpi. Painoa oli tullut niin hienosti et vielä ainakin kuukausi saadaan mennä ilman lisäruokia. Hienoa olisi jos voisi sinne puolivuotiaaksi asti mennä omalla maidolla :) Ja voi kuinka nopeeta vauva kasvaa tän ekan vuoden aikana! Voisin mä sitä vauvana vielä muutaman vuoden, niin ihana se on. Toki on ihana sit isompanakin mut kun tiedän että tää on meidän viimeinen vauva, kun mies ei lisää halua, niin jotenkin sitä toivoo et tää aika ei kuluisi niin nopeasti. Ja nyt kun on tuo oma vauva niin mun on todella vaikea käsittää kuinka joku voi olla lapseton omasta halustaan. Lapset on niin ihania että ne antaa voimaa jaksaa kaiken mitä elämässä tapahtuu! Mieskin pohti josku et mitähän me tehtäs ilman lapsia, et meillä olis varmaan tosi tylsää! Hassuinta lapsissa on se et jos joku ystävä kiukuttelis noin paljon mulle kun ne niin olis välit jo katkastu, mutta lapsilta sietää lähes mitä vaan kun on äiti!

Terveiset Kalajoelta!

Rauhanturvaajan vaimo

Mä oon niin onnellinen! Mun mies tulee kotiin ylihuomenna pariks viikkoo, jos vaan lennot ei ole myöhässä ja ne saa ylilentolupia! Oon ollut kohta yksin 7kk pyörittämässä tätä arkea ja syyskuussa meitä on taas kaksi. Tunneskaala on todella laaja mitä tänä aikana käydään läpi.
Miehen ensimmäisen matkan (Tsad) aikana en tajunnut kuinka voimakkaita tunteita ihminen voi edes kokea. Vielä Suomessa ollessaan koulutuksessa olin jotenkin vihainen miehelle siitä ettei hän pystynyt pitämään muhun yhteyttä sieltä. No ei tietenkään kun niillä oli kaksi viikkoa intensiivistä koulutusta ja sieltä ei paljoa ehtinyt soitella tai viestitellä. Mies tuli selkäkivun vuoksi kotiin vuorokaudeksi kesken koulutuksen ja toi meille oksennustaudin mukanaan. Olin siitäkin vihainen miehelle, mutta jälkeen päin se vihaisuus liittyi vaan siihen etten ollut tottunut siihen ettei mulla ole miestä kotona. Halusin olla vihainen tahalteni.

Miehen ensimmäinen matka alkoi niin että vein miehen lentoasemalle ja itkin koko matkan töihin. Lähtö tuntui kamalalta, mutta en halunnut sanoa sitä, sillä tiesin myös meidän tarvitsevan ne rahat mitä sieltä tulisi. Itkin kotona joka päivä ensimmäisten viikkojen ajan. Arkea pystyi kyllä pyörittämään yksin ja olihan mulla tukihenkilöitä.

Kaikki vaan meni pieleen sen neljän kuukauden aikana. Meillä oli vajaa vuoden vanha labradorinnoutaja joka sotki koko talon aina kun olin töissä ja söi kaiken mitä eteen tuli. Lopulta se meni siihen että koira (Yada) alkoi oksentamaan aivan kaaressa ja jostain syystä kuolasi aivan kamalasti. En uskonut että koira voisi kuolata niin paljoo ja se oli pelottavaa. Näin kävi pari kertaa. Olin niin väsynyt, vihainen ja huolissani etten voinut muuta kun itkeä niin kovaa että huusin! Meidän lapsetkin oli todella pieniä silloin, taisivat olla noin 3-4 vuotiaita jos oikein muistan. Vanhemman lapseni kanssa multa lähti mopo käsistä ja lapsi reagoi voimakkaasti miehen poissa oloon ja mun käytökseen ja lopulta mun oli pakko pyytää pääsyä perheneuvolaan koska väsymys ja lapsen negatiivinen kohtelu vei voiton ja tarvitsin apua saamaan kontrollin takaisin. Pahin tilanne taisi olla kun poika karkasi mun vanhempien luota ja itkin väsyneenä isälleni että toivoisin pojan jäävän auton alle, voi kuinka mä nykysin kadun tota mitä sanoin. Onneksi isä löysi pojan ja tilanne saatiin rauhotettua. Sanoin mä pojalle myös muutamia asiota joita kadun ja en ikinä anna itselleni anteeksi. Onneksi poika ei muista niitä asioita ja onneksi äitini lohdutti mua et on itekki sanonut ja tehnyt kurjia asioita kun ollaan oltu pieniä ja onneksi mä en muista (jep äitiys ei ole helppoa). Ja huonojen kokemusten sarjaan siis kuului vielä toisen koiramme Emman kaamea viikon mittainen ripuli jolloin luulin sen kuolevan. Sairastuin sitten vielä itsekin kaameaan angiinaan ja ahdistus oli kova silloin. En osannut ikinä kuvitella että se aika olisi ollut niin kaameaa enkä mä ollut koskaan tottunut siihen et mun pitää selvitä yksin kun aina oon saanut asiat melko helpolla.

Asioita ei helpottanut yhtään muiden syyllistäminen "nyt sun lapsella on leima otsassa kun lähdit perheneuvolaan" ja "sun koirat oli mahataudeissa kun ne reagoi miehen poissaoloon". Nuo lauseet eivät ainakaan poistaneet mun pahaa oloa. Ihmiset voi oikeasti loukata sanomisillaan todella paljon toista tarkoittamattaan. Jos mies lähtee pitkäksi aikaa pois niin suosittelen ensinnäkin sitä ettei talossa ole kahta pientä lasta, tai ainakin pitää olla kasvatus kunnossa lasten kanssa. Oma työni oli myös niin stressaavaa ettei mitään järkeä. Ainoa asia mikä oli positiivistä silloin oli se että miehen kanssa käydyt nettikeskustelut ja erossa olo todella yhdistivät meitä ja vahvisti suhdetta. Voi miten ihanaa oli saada mies takaisin kotiin!

Nyt tämä Afganistanin matka on ollut täysin erilainen. Ensinnäkin miehen koulutus kesti yli kuukauden ja meille omaisille oli tiedotustilaisuus jossa käsiteltiin millaisia tunteita sekä lähtijä, että perheen jäsenet käy läpi. Olisin tarvinnut sen tiedotustilaisuuden ensimmäisellä matkalla jo! Kaikki oli tuttua mitä psykologi kertoi tilaisuudessa ja päästiin kuulemaan kunnolla siitä mitä rauhanturvaajien työ on. Tällä kertaa oon osannut ottaa huomioon myös lasten tunteet, enkä vain sitä mitä itse koen ja tunnen. Tyttö meillä onkin usein itskeskellyt isä ikävää ja osaa onneksi sanoa sen ääneen. On tässä lapsillakin paljon kestämistä. Asiaa on myös auttanut valmistautuminen isän lähtöön ja asiasta pitää puhua ja puhua ja puhua!

Muutaman kerran olen tänä aikana itkenyt miehen poissa oloa, lähinnä kun on tullut isompia vastoinkäymisiä ja tilanteet joissa olisin halunnut puhua miehen kanssa ovat olleet sellaisia. Olen myös ollut kotona koko sen ajan täysin kun mies on nyt ollut pois ja se tekee paljon. Jos olisin tehnyt tämän kaiken lisäksi vielä täysituntista työviikkoa niin en olisi jaksanut. En ole myöskään osannut ikävöidä miestä, jotenkin sen tunteen on nyt pystynyt kadottamaan ja olen ollut todella onnellinen. Lapsetkin on sanoneet että on ihanaa kun olen ollut kotona ja tämä on kasvattanut meitä niin että lasten kanssa on opittu puhumaan paljon asioista. Mä olen kasvanut äitinä todella paljon :) Kukaan ei kertonut että äitiys olisi helppoa, mutta kukaan ei myöskään kertonut kuinka upeita lapset on! En mä ilman lapsia olisi tätä aikaa kestänyt.

Jos meinaa rauhanturvaajan vaimoksi alkaa niin on myös pidettävä huoli että tukiverkosto on kunnossa. Mulla on ihanat siskot, ihanat vanhemmat ja ennen kaikkea ihanaakin ihanampi anoppi joka on meidän kanssa jaksanut olla paljon! Oon kuullut et ruhanturvaushomma on pareja erottanutkin, mutta meillä on toistaiseksi käynyt toisin päin, mutta ei tämä aika mikään suhteen pelastaja ole. Siellä infotilaisuudessakin sanottiin et kannattaa varmistaa et parisuhde on kunnossa ennen lähtöä. koska tunteet voi räjähtää käsiin lähtijän poissaolon aikana, voi kokea mustasukkaisuutta, vihaa, surua, masennusta ja katkeruutta. Ja molempien osapuolten pitää todella ymmärtää se ettei kummallakaan ole helppoa. Mies on todella töissä toisessa maassa, kaukana perheestään, täysin vieraassa kulttuurissa, poissa helposta arjesta ja ennen kaikkea jonkin sortin sodan keskellä. Kyllä sekin syö ihmistä ja sit vielä kotona kiukettelee puoliso, niin ei ole helppoa.

Multa useinkysellään et enkö mä pelkää miehen puolesta. Joo kai mä vähän pelkään aina jos puhelu tulee oudosta numerosta, mutta jos mies sinne lähtee ja sanoo ettei siellä mitään tapahdu niin kyllä mä uskon sitä. Saan myös usein soittoja tutuilta jos lehdessä on kirjoitettu jotain Afganistanissa tapahtuneista pahoista asioista ja multa kysellään että eihän mun mies ole ollut siinä mukana. No ei ole. Jos olisi niin olisin saanut soiton paljon ennen kun lehteen olisi tullut tietoa, eli ei huolta. On hauskaa lohduttaa tuttuja kun kaikki ovat mua enemmän huolissaan miehestäni. Enhän mä voi elää täällä peläten koko ajan. Ja mähän oon niin hullu et pelkään itse kuolevani, aika koomista :D

Hullujahan me ollaan kun tähän lähdetään mut olen oikeasti kyllä nauttinut tästä ajasta, mutta nautin mä miehen paluustakin. Asenne vaan on ollut niin hyvä tällä kertaa. Eikä mua tilipäivinä harmita ;)

Kyllä mä varmaan miehen annan lähteä vieläkin jos haluaa, mut toivotaan et se haluis nyt edes hetken pysyä kotona meidän kanssa. Ja jos mieheen on luottaminen niin ainakin se uhosi ettei ihan hetkeen  kyl haluu lähtee uudelleen!

Mihin ihminen tarttee makeeta?

Oon ite tykänny lukee paljon laihdutuskertomuksia ja onnistumistarinoita ihmisiltä ja suosittelenpä nyt ihan ekana kirjaa nimeltä "DIEETTTYTÖN HUIMAT SEIKKAILUT" sen on kirjottanut Shauna Reid ja kirjaa ei voi lopettaa lukemasta! Se on pakko ahmia kerrallaan! Se kertoo 23 -vuotiaasta tytöstä joka alkaa tiputtaa painoa 160kg:sta alas päin. Aika huimaa ja tsemppaavaa tekstiä! Tyttö tosin laihduttaa painonvartijoissa mut on se silti kun se kertoo niitä fiiliksiä joka viikolta siitä asti kun alottaa lahdutuksen ja oon suositellut sitä kirjaa monille ja kaiki sen on heti ahmineet yhdellä kertaa :)

Tänään mun täti kävi mun mummin kanssa tytön nimppareilla ja pöydässä kun täti otti kakkua niin mummi kysyi heti pilakllisesti mun tätiltä et "etkös sä oo laihiksella". Hitto et mua kirpas mun tätin puolesta toi kysmys! Miksi ihmiset luulee et jos pudottaa painoonsa ettei vois syödä pientä palaa kakkua?! Ja ennen kaikke mitä se kuuluu muille jos laihduttaa ja mitä sinne suuhunsa laittaa? Toi mummin kommentointi on yksi syy miksi mä en halua puhua mun painon pudotuksesta. Mummi on kyllä muutenkin niitä jotka tuputtaa paljon tarjottavaa ja jos et ota niin kysyy ekana et "ai ookko dieetillä". "En ole," vastaan, "mutta ei nyt vaan tee mieli." Mä suuttuisin ihan hitosti jos joku kysyis multa et enkö ookkaan dieetillä ja toisaalta en mä ole edes valehdellu mummille kun en miellä tätä dieetiksi vaan elämäntaparemontiksi. Dieetit ei voi kestää loppuelämää, mutta uudet elämäntavat voi.

Sit palaan mun vuoden takaiseen pohdintaan:

"Eilen luin yhtä kirjaa jonka äiti antoi lainaksi ja siinä oli juttua GI ruokavaliosta vs painonvartijat. Kirjan kirjottanut mies on itse aikanaan laihduttanut painonvartijoissa ja kun taas oli lihonut niin löysi GI ruokavalaion ja siinä vertailtiin aika paljonkin niitä keskenään. Ja sit se mies yhtenä ainoona ihmisenä puhui myös sokeririippuvuudesta! Mies kirjotti ihan kun mun ajatukssista että ei voi syödä makeaa ollenkaan koska se hallinta ei pysy käsissä kuten kuuluisi normaaleilla ihmisillä ja kertoi sen johtuvan siitä että elimistö on immuuni insuliinille. Eli kun ihminen on syönyt pitkään paljon hiilihydraatteja on elimistön insuliinin tuotanto kasvanut niin koviin lukemiin että se varastoi kaiken energian talteen mitä suuhun laittaa. Ne joilla insuliinin tuotanto on vielä normaalia eivät liho niin nopeasti mutta minä kuulun myös niihin jotka voivat lihoa viikossa 5kg etelän matkalla vaikka en kovin paljoa söisi kun taas ystäväni samalla ruokamäärällä ei lihonut ollenkaan. Kirjan kirjoittanut mies lihoi siis itse neljässä viikossa 10kg ja on huojentavaa lukea tota kirjaa koska mä oon ollut ihan epätoivonen itseni suhteen et mikä mua vaivaa kun saan lisäkiloja jo katsomalla karkkihyllyjä! (kirja on "näin minä onnistuin taas" ja kirjottaja Kari Silvola)

Noin kaikelle siis on looginen selitys eikä kirjan kirjottajankaan tie ollut helppo kun aloitti GI ruokavalion ja oon itekkin miettinyt et mihin mä oikeastaan makeeta tarvin? Mä taidan tehdä hallaa mun omalle elimistölle sillä kun sitä syön joten miksi vaivautua? Siksikö että se on hyvää? En kuole siihen jos en enää ikinä söisi mitään makeaa. Joka kerta kun syön makeeta niin mä ajan itteeni lähemmäs 2 tyypin diabetestä koska mun insuliinin tuotanto on ihan ylisuurta ja kohta mun keho ei pysty sitä enää lisää tuottamaan!"

Olen edelleen samaa mieltä kun vuosi sitten tota tekstiä kirjottaessa, mutta sillä erolla et mä haluan oppia elämään makeen kanssa kohtuudella. En halua pelätä sitä et kun kerran syön karkkia niin katoo kontrolli, pitäisi vaan löytää se kultainen keskitie. Mutta siinäpä se ongelma. Mä oon taistellut niin kauan ton makeen syömisen kanssa että siitä on tullut jo "paha asia". Eli jos syön makeeta niin olen epäonnistunut ja se on pahan tekoa. Tuo asenne todella pitäisi saada muutettua. Ehkä se on jo vähän murentunut, mutta mun pitäisi myös saada pois se asenne et kun syön vähän enemmän makeeta niin en olis vihanen siitä itelleni. Sillon sit mulle tulee asenne et ihan sama, syödään si vitusti lisää kun ny söin jo ton verran. Eihän tossa ole mitään järkee!

Kalorit tältä päivää 2227kcal eli ihan ok vaikkei noilla painoo hirveellä vauhdilla alas saadakkaan. Kaikesta huolimatta mansikkakakku ja dominokeksit oli hyviä ;)

Vaatteista

Minä, uusi tukka ja "Vepa"

Vitsit mä rakastan vaatteita ja rakastan shoppilua! Rakastan jossain määrin itseni laittamista ja tiistaina saankin uudet ripset taas. Oon hetken aikaa käyttänyt ripsipidennyksiä ja oon tykänny tosi paljon niistä, eikä niiden laitto ja huolto ole loppupeleissä niin kallista. Tykkään käydä parturissa ja uudessa tukassa onkin nyt edessä teippipidennyksiä et saatiin polkka näyttään pidemmältä. Itse käyn Tampereella Lielahden prismassa ystäväni luona parturissa ja on ihanaa mennä sinne ja sanoo et tee mitä haluut. En ikinä tiedä etukäteen mitä haluan tukalle tehdä ja harva parturi oikeasti on valmis leikkamaan ja värjäämään oman mielensä mukaan, tai sit niillä ei vaan ole mielikuvitusta, mitä mun mielestä parturilla pitäisi olla.

Kävin alkuviikosta shoppailemassa ja aika vähäiseksi on käynyt kauppojen määrä mistä vaatteita voi tän kokoinen ostaa. Oma kokoni on noin 50 ja sitä kokoa ei tavallisesta kaupasta löydy. Eniten kaipaan sitä että voisin näyttää nuorekkaalta vaikka tuhdissa kunnossa olisinkin. Lindexin http://www.lindex.com/fi farkkuihin oon tykästynyt ja sieltä on jäänyt nyt käteen yhdet caprit ja farkut + muutama paita. Pidän Lindexin generous vaatteista kun sieltä löytyy välillä ihan kivoja nuorekkaita juhlapaitoja joissa on väriä. H&M http://www.hm.com/fi/ myy kanssa kivoja vaatteita ja löysinkin sieltä yhdet caprit ja muutamia kesäpaitoja. Tosin H&M plus koon vaatteissa, etenkin paidoissa on sitä vikaa et ne levenee helmaan tosi paljon ja ainakin mun päällä näyttää tyhmältä, kun on muutenkin levee lantio ja iso maha. Mut hinta on edullinen! Lindexistä löysin myös muutaman ihana raitaisen arkipaidan. Seppälän great girls mallisto saa myös plussaa https://www.seppala.fi/. Löysin sieltä ihana satiinimekon alesta ja ihana pinkin nuorekkaan paidan jossa tämäkin äiti kehtaisi lähteä iltaa istumaan. Tosin nyt kun katsoo kuvaa satiinimekosta niin se kyllä tarvitsee alle mustat caprit.

Paita Seppälästä ja caprit Lindexistä

Satiinimekko Seppälästä ja korkkarit shoelandista

Yläkuvassa muuten näkyy valko-musta raitainen paita osittain jonka ostin Lindexistä. Pitäisi käydä tsekkaamassa Tampereen koskikeskuksessa Zizzi -niminen liike josta saa kuulemma isojen tyttöjen vaatteita http://www.zizzi.dk/. Ilmeisesti kyllä hinnat on vaan aika kalliit ja mun mielestä on väärin rahastaa sillä et ihmiset tarttee isoja kokoja! Tietysti edulliseksi tulisi ostaa käytettynä, mutta kirppareita en oikein osaa kiertää ja huutonetissä vaatepaketeissa on usein sellasta lumppua mukana ettei huvita ostaa, enkä ymmärrä kuinka joku kehtaa sellasta kamaa myydä. Itse en laita koskaan paketteihin huonokuntoisia vaatteita kun myyn ja enne kaikkea ne vaatteet todella ovat vain yhtä kokoo, eikä sellaisia jotka mahtuu 42-48 välillä ihmiselle. Mitä sellaisella vaatepaketilla tekee? Kappahl http://www.kappahl.fi/ on kans ihan ok oloinen liike ja oon sieltä ostanu bikinit jotka oli tosi kivat (jee kerrankin rinnat mahtu johonkin) ja sit yhden mekon, mut mulle tuppaa sopiin paremmin ne tavallisen puolen isot koot kun isojen vaatteiden (XLNT) 42/44, kun niissä on jotenkin tosi iso se kainalo-kainalo mitta ja kainalot on aina tosi alhaalla ja se näyttää ainakin mun päällä tyhmältä. Netistä voisi tilata joistain liikkeistä edullisemmin, mut koko vaihtelut on niin isoja etten uskalla. Haluan sovittaa vaatteen ja ostaa sen mukaan miten se istuu. Tosiaan olen kokoa 50, mutta sovitin pari päivää sitten Seppälän farkkuja koko 48 ja ne oli isot eli omaan kokoonsa ei voi luottaa. Seppälässä paitani koko on 42/44 ja Lindexissä 50. Ota sit selvää mikä on oikea koko jos netistä tilaa. Usein ne isotkin vaatteet on esitelty hoikan ihmisen päällä ja vaatteen luonteesta ei saa oikeaa kuvaa.

Sehän odotusvaatteissakin on vikana ettei niitä ole tarkoitettu oikeasti isoille odottajille. Mulle meni H&M mama mallistosta isoin koko paidoista kun olin viimesilläni raskaana mut housujen koko loppu 46 -kokoon ja se ei mennyt päälle joten trikoissa kuljin kaikki juhlatkin odotusaikana. Mamalicious merkistä meni kans isoimmat paidat, mutta ei housut. Englannista kannattaa lähtee hakeen vaatteita kun niillä on todella isoja kokoja edullisesti kaupoissa, eli ne on siellä tajunneet ettei kaikki ihmiset ole kokoa 36 tai 0. Rintaliivit on kanssa ongelma usein kun näihin rintoihin ei ihan helpolla löydy sopivia kuppeja, ei löytynyt edes sillon kun olin hoikka kun mulla on aika hyvä rintavarustus ollut aina. Onneksi nyt imetysaikana oon löytänyt Glamourmom ja Bravadon imetystopit joissa on sisäiset liivit ja ihan tosi, mun rinnat mahtuu niihin!!

Kun mun mies tulee Suomeen pysyvämmin niin lähden päiväksi shoppailemaan ja tutustumaan Tampereen vaateliikkeisiin ja teen tutkimusta onko meitä isompi kokoisia ajateltu kuinka paljon. Haluan löytää kivoja talvivaatteita ja tykkään että mulla on koiralenkillä hyvän näköinen ulkoilupuku jossa viihdyn. Ei kai lihavan tartte näyttää lenkillä tymältä (haha tai no näyttäähän se mutta ainakin voisi olla kivat vaatteet :D ).

Mun jalka on myös lihomisen myötä kasvanut - ei pituutta vaan leveyttä. Mitkään sandaalit ei tahdo mennä jalkaan. Ja saapikkaista mun on turha haaveillakkaan! Ne ei menneet mulle kunnolla edes normaalipainoisena. En tiä kenen jalalle ne on tehty mut mun pohje oli aina liian pullee niihin.

Voi kuinka mä kaipaan ihania korkkareita ja onlyn farkkuja!

Parisuhteesta

Tänään on valmisteltu mun keskimmäisen lapsen nimipäiväjuhlia ja yksi ystävä kävi meillä kylässä. Ei olla pitkään aikaan nähty toisiamme ja oli mukavaa. On ihana huomata kuinka ystävyys säilyy vaikka aikaa onkin kulunut välissä ilman yhteyden pitoa. Mulla on ollut onni matkassa kun mulla on niin hyviä ja ihania ystäviä. Muutama on ylitse muiden, yksi niistä pikkusiskoni joka on jollain tapaa sielun kumppani. En ole niitä ihmisiä joille riittää pelkkä aviomiehen läsnäolo, vaan tarvitsen myös ystäviä ympärille. Joskus on terapeuttista käydä lenkillä ystävien kanssa ja puida asioita. Mun mies joskus kysyi miksen sen kanssa voi juoruilla ja puida asioita, johon en voinut oikein muuta kun nauraa. Mies on sellainen perus mies joka ei juuri asioita jää pohtimaan vaikka kuinka yrittäisi, eikä osaa analysoida asioita joten siihen tarvitsen ystäviä. Itse pohdin ja haluan kaikki asiat selvitettävän perinpohjaisesti.

Mun mies on todella ihana tapaus. On oltu yhdessä yli kymmenen vuotta ja aina vaan tuntuu paremmalta. Olin kokenut eron ensirakkaudestani ja asunut vuoden kämppiksen kanssa kun tapasin mun miehen. Mulle on jäänyt mieleen muutamia kertoja jollon olen sen nähnyt ennen kun me on yhdessä alettu olla. Yksi niistä on sellainen kun istuimme huoltoasemalla kahvilla ja mun mies seurusteli silloin mun nykyisen parhaan ystävän kanssa. Ajajttelin vain että onpas kaveri löytänyt miehen jolla on ihanat silmät, sellaiset vihreät koiranpentumaiset. Niille tuli ero ja mä päädyin lopulta miehen luokse viettämään iltaa ja siitä se lähti. Kaikki kutsuivat mun miestä silloin "Iso Paha" ja muistan aina kuinka pyysin kaverilta miehen numeron ja se tuli  juurikin nimellä Iso Paha. En aluksi tiennyt mistä nimi tuli, mutta kuulemma siitä kun mies oli niin hyvä koripallossa. Kun me aloimme seurustella niin se ei todellakaan ollut sellaista tulen palavaa rakkautta ensi silmäyksellä kuten mun ensirakkaus oli, vaan sellaista että tuntui turvalliselta ja hyvältä. Siltä tuntuu edelleen. Nyt kun mies on rauhanturvaajana, niin sitä huomaa kuinka kovaa sitä päivittäistä halausta kaipaa. Ensi viikolla sitten pääsenkin taas miestä halailemaan kun tulee lomille. Kerrottakoon vielä sen verran että ystäväni joka miehestäni erosi on siis sen kautta tullut ystäväkseni. Olimme tuttuja ennen sitä, mutta saman harrastuksen myötä asia piti käsitellä että pystyimme olemaan samoissa paikoissa ja niin ystävyys lähti etenemään kunnolla. Tämä ystävä on nyt kummi kahdelle meidän lapselle ja hänen miehensä mun miehen todella hyvä ystävä ja kummi myös nuorimmalle pojallemme :)

Mussa on kestämistä aika paljon kun oon aika pääkkö, tulinen ja vaativa luonne. Uskon kyllä et oon tasaantunut hiukan vuosien varrella ja nykyisin en suutukkaan enää niin helposti (jep lapset kasvattaa aika paljon). Mies on vaan alusta asti jotenkin osannut käsitellä mua oikein ja tärkein asia mulle oli että mies tuli hyvin toimeen mun perheen kanssa. Mun isä sanookin et mun mies on kuin poika sille, että ovat niin läheiset ja tulevat hyvin toimeen ja jos me erotaan niin pitää kulemma mun miehen mieluummin kun mut :D

Me ollaan aina pystytty puhumaan asioista ja meidän ei ole tarvinnut riidellä. Muutama kerta on otettu yhteen kunnolla. Ensimmäinen kunnon yhteen otto on ollut se kun jäin salatupakoinnista kiinni. Miestä ei haitannut se et poltin vaan se että olin salannut sen. En vaan jotenkin osannut kertoa kun tiesin ettei mies siitä tavasta tykännyt. Toinen kunnon riita oli kun meidän keskimmäinen lapsi ei millään oppinut nukkumaan öitänsä ja oli noin kolme vuotias kun se väsymys viimein purkautui meistä ulos meistä ja meille tuli riita. En edes enää musita sitä kunnolla mutta kyllä se oli kamalaa kun ensimmäisen kerran yhdessä olo aikana huudettiin toisillemme. Sopu siitä hetken päästä aikaseksi saatiin. Meillä on sopimus että aina nukutaan silti samassa vuoteessa että jos toinen menee sohvalle riidan vuoksi niin sitten asiat on huonosti.

Multa on myös usein kyselty kuinka mä voin "päästää" mun miehen ulkomaille rauhanturvaushommiin ja jään yksin tänne kotiin. No kuinka en voisi päästää? Mun mielestä avioliitto ei ole sitä että mä pakotan miehen olemaan kotona vain sen vuoksi että mulla olisi helpompaa. Se rauhanturvaushomma on ollut miehen unelma ja kun se alkoi siitä puhua niin sanoin että menee vaan jos haluaa. Jos on unelmia niin niitä pitää toteuttaa kaikesta huolimatta. Sain mäkin kolmannen lapsen vaikka mies ei aluksi sitä niin olisi halunnut, eli kompromisseja on tehty suuntaan jos toiseen. Kuolinvuoteellaan ei pidä katua sitä että on jättänyt asioita tekemättä vain sen vuoksi että toinen sitoo kotiin! Parisuhdetta pitää myös hoitaa joten varasinpa meille hotellista sviitin joulukuulle niin päästään ihan kahden viettään aikaa "panolomalle" kuten mun mies sitä kutsui :D Meillä ei myöskään ole ollut mustasukkaisuutta suhteesa kun ei ole tarvinnut olla. Esikoista odottaessa mies kerran suuttui kun kaveri joka sattui olemaan mies taputteli mun vauvamahaa. Jälkeen päin mies sanoi että sillon kun odotin esikoista se tunsi kovaa mustasukkasuutta musta ja vauvasta, et se ei halunnut et meihin kosketaan kun ollaan sen puoliso ja vauva :) Aika suloista omalla tavallaan. Osaisin varmaan olla aika mustasukkainen, mutta mies ei ole onneksi antanut tarvetta olla ja jos on niin en halua tietää. Toivon etten koskaan pidä mun miestä itsestään selvyytenä, eikä se mua ja että lapsista huolimatta meillä riittäisi voimia ja jaksamista rakastua toisiimme aina uudelleen ja uudelleen.

Sitten mun laihisoperaatioon. Eilen illalla oli todella hassu olo. Pyörrytti ja tuntui kun päässä olis ollut painetta. Sit aloin miettiin et oonkohan juonut liikaa vettä kun ketoosissa mun keho ei nyt ainakaan ole. Ehkä mulla on hartiat jumissa, väsymys ja sit vähäiset kalorit saa aikaan heikkoa oloa? No se meni ohi, mut oli vaikeeta saada unta kun tyhmänä menin lukeen et liialliseen veden juontiin voi kuolla (jep mulla on kaamee kuoleman pelko ja mun ei todellakaan pitäis päästä googlettaan mitään mieltä vaivaavista asioista, eikä myöskään helpota tieto siitä että aivoverenvuoto on perinnöllistä).. Kyllä mä oon TYHMÄ!!!!

Kalorit näyttää nyt 1696kcal ja nälkäkään ei oikeastaan vaivaa tällä hetkellä, jotenkin sitä on oppinut sietään jo parissa päivässä. Ei mun tehnyt tänään mieli edes makeeta kun kaveri toi suklaata. Huomenna on sit enemmän tajolla kaikke ahyvää joten katsellaan miten mun käy. Mainittakoon siis vielä et mä imetän edelleen ja jos tää alkaa vaikuttaan maidon tuloon niin alan syödä enemmän. Poika on ens viikolla 4kk niin ei mua haittaa jos tarttee lisäruokaa alkaa antaan, mut mua haittaa jos en voi tehdä itselleni jotain. Oon tyytyväinen jos poika on saanut edes 4kk täysimetyksellä maitoo. Esikoinen sai pari kuukautta kun imetys ei sujunut ja keksimmäinen sai 5,5kk joten 4kk on aika hyvä. Tosin täysimetän pitempään jos vaan maitoo tulee. Pitää raahautua nukkumaan kerrankin ajoissa et saadaan rytmiä vuorokausiin lasten kanssa kun ensi viikolla alkaa koulu ja mun keskimmöinenkin menee kouluun - iso tyttö!

Mummun aivoverenvuoto

Tänään aamusta heräsin aikaisin ja painelin perheneuvolaan nuorimmaiseni, eli Veijon kanssa. Ensin ajattelin ettei siitä ole mitään hyötyä ja vien vaan joltain muulta tärkeän ajan kun teen kaikista asioista niin isoja, mutta lopulta käynti meni itkemiseksi. Pyskologi oli sitä mieltä, että voisin ainakin viisi kertaa käydä nyt alustavasti ja ettei mun ongelmat todellakaan ole mitään pieniä kun niitä on kasaantunut vuosien varrella, eikä niitä ole purettu pois. Kaiken edellisellä sivulla lueteltujen asioiden lisäksi mieltä kaivaa vielä ystävän menetys joka ei tällä hetkellä pysty mun kanssa olemaan tekemisissä lapsettomuutensa vuoksi, tutun vauvan kätkytkuolema (vauva oli samoihin aikoihin syntynyt kun mun nuorimmainen) ja vanhempien lasten kasvattamisessa kohdatut ongelmat. Olo on aika hyvä ja puhuminen oli todella tarpeellista. Se kauan kaivattu itkukin pääsi ulos :)

Mun mies on tällä hetkellä rauhanturvaajana ja tulee ensi viikolla kotiin. Voi uskoa kuinka ihanaa on saada  seitsemän viikon eron jälkeen toinen henkilö pariksi viikoksi tätä arkea pyörittämään! Anoppi on onneksi ollut todella paljon apuna kun mies on ollut poissa. Mulla on oikeasti todella huippu anoppi :)

Kävin äidin kanssa tänään sairaalassa katsomassa mummua. Mummulle tuli noin kuukausi sitten lukin kalvon alainen massiivinen aivoveren vuoto ja tällä hetkellä tilanne on vakaa. Oli onni onnettomuudessa kun mummu oli menossa kesäteatteriin pikkusiskoni kanssa ja kaatui pyöräillessä matkalla vuodon vuoksi, sillä poliisit olivat sakottamassa mopoilijaa ja totesivat ettei kaikki ole kunnossa. Siskoni soitti ettei mummu ollut tullut kesäteatterille, eikä vastannut puhelimeen. Mulle iski heti kylmä karmiva tunne niskaan ja lähdin katsomaan mummun asunnolle ettei mitään ole käynyt. Asunto oli tyhjä, mutta sydän löi kovaa kun kävin asuntoa läpi. Etsimme siskoni kanssa puoli kylää läpi kunn etsimme kadonnutta mummua, jolla ei ole tapana tehdä ohareita. Kävimme ensiavussa ja sieltä meidät ohjattiin soittamaan yliopistolliseen sairaalaan. Siskoni pakotti isämme soittamaan sinne ja sieltähän se mummu löytyi. Ilta meni itkemiseksi, sillä oli kamalaa että niin nuori ja liikunnallinen ihminen oli joutunut vuodon uhriksi! Päivät kului ja ei voitu kun toivoa parasta ja pelätä pahinta. Oli raastavaa nähdä mummu siinä kunnossa. Mummulle on aina voinut kertoa ja puhua kaikki asiat ja nyt ei enää voikaan soittaa ja kertoa iloista ja suruista. Tilanne on sen verran hyvä nyt, että mummu on siirretty kuntoutuvien osastolle tänne omaan kylään ja puhe sujuu, selkeästi, mutta todella hiljaisella äänellä. Tosin puhetta joutuu välillä miettimään. Oikea puoli toimii ja vasen jonkun verran. Itselläni on toiveet todella korkealla parantumisen suhteen kun nyt jo tilanne näin hyvä olosuhteisiin nähden. Ei me varmaan täysin kunnossa olevaa mummua takaisin saada, mutta osa siitä ja huumori mummulla on vielä kohdillaan!

Sain mummulta nuorimman lapseni ristiäisissä edesmenneen pappani vihkisormuksen pojalleni Veijolla lahjaksi, sillä Veijo sai nimensä isopappansa mukaan. Mummu oli todella otettu siitä että nuorin lapseni sai hänen aviomiehensä nimen. Sain myös 30 -vuotis lahjaksi mummun vihki - ja kihlasormuksen, johon on yhdistetty Veijo -pappani äidin vihkisormus. Mummu antoi ne mulle kun oon aina pitänyt tollasia perintöesineitä tärkeinä ja rakkaina, mutta kamalalinta oli että mummulle tuli se veren vuoto päivä sen jälkeen kun oli antanut sormuksensa pois! En ole taikauskoinen, mutta se karmi hetken aikaa..

Asiasta kolmanteen, eli painon pudotusprojektiini: kalorisaldo on  1688kcal eli hieno lukema toiselle päivälle! Tänään ei ole ollut edes nälkä, ehkä asteen verran pään särkyä ja päässä vippaa kun nousee ylös lattialta, mutta luin että suola voisi auttaa asiaan ja vissy, eli aamulla haen suolapähkinöitä niin saan sekä hyviä rasvoja, että suolaa niistä.

Sitten taas vuoden takainen pohdinta teksti, millainen mun painohistoria on ollut:

" Oon aina ollut pullea tyttö jo lapsena ja suhde ruokaan paheni yläasteen myötä. Mä olin niin ahne et ostettiin kavereiden kans karkkia ja mä ne sit ahmin lähes kaikki ja yläasteella toi tilanne meni ihan kaameaksi. Lähinnä olin sen kaverin kans kellä oli varaa ostaa mulle karkkia. En tiedä miksi mä ratkesin sillon noin kun ei meillä kotona ollut mitenkään tiukkaa linjaa, eli jos oltiin kylässä niin hyvää sai syödä ja sitten meillä oli namipäivät ja joskus herkkuja muutenkin tarjolla. Meillä oli myös aina hyvää kotiruokaa ja muu perhe oli hoikassa kunnossa. Tuntuu tosi epäreilulta et just mä olin sit se pullukka ja pöllin sisarustenkin karkkeja salaa kun ne säästi niitä kaappeihin ja varastin rahaakin et sain ostaa karkkia. Oon ollut ihan kauhea lapsi. Mutta mistä siis mä oon saanut itselleni ton ongelman kun sokeri joka laittaa ihmisen varastaankin? Mun oma poika kulkee samaa tietä ja pelottaa sen puolesta, mutta en mä oikein voi sille sanoa painosta mitään (tosin poika on ihan hoikassa kunnossa) kun pelkään että sille tulee jotenkin sellainen olo et se olis huono ihminen ja sillä olis ruma kroppa. Oon yrittänyt vedota ettei sokeri tee hampaille hyvää mutta kun se maku vie niin se vie eikä sille mahda mitään.

Painoin yläasteella kasiluokalla 62kg ja olin jo sillon 161cm pitkä, eli olin ehkä elämäni hoikimmassa kunnossa, mut sit kun ysi luokka päättyi niin painoin 75kg! Eka muisto painon tajuamisesta mulla on juurikin ysiluokalla kun pojat ilkkuivat et "kaameat selkäläskit" ja silloin aloin tajuta et taidan kyl olla aika lihava. Ja selkäläskejäni oon hävennyt tosta asti, jopa vieläkin, jopa sillon kun painoin pari vuotta sitten sen 62kg jälleen , tuo ilkkuminen vaan on painunut niin lujaa alitatajuntaan. Kun muutin pois kotoa niin laihduin taas sinne reilu 60kg tienoille kun kämppiksen kans mentiin yötä myöten baareissa ja ei ollut varaa syödä paljoa. Sit tosiaan lihoin odotusaikana jonka jälkeen laihdutin taas ja nyt paino on taas noussut. Eli olen iso jojo. En mä usko et mulla tulee toi painon pudotus olemaan ongelma jos vaan jaksaisin kerrankin yrittää enemmän kun 1-2 viikkoa, mut se painon pois pitäminen on todella iso haaste. Eli ei tämä urakka lopu koskaan, mikä ei ole huono juttu ollenkaan."

Mikä ajaa mut syömään?

Nälkä vaivaa tällä hetkellä. Kalorilaskuri näyttää 1693kcal. Päivään on mahtunut easy diet ruokia, mutta myös muuta ruokaa. Suu vaan kärsii tästä syömättömyydestä. Nälän tunteen kestää, mutta on vaikeaa olla syömättä koko ajan. Söin muutaman palan real -leipää, porkkanaa ja jogurtin päivän easydiet ruokien lisäksi. Kroppa tulee olemaan varmasti ihmeissään tästä laihdutus urakasta!

Haluan koittaa miettiä mikä mut ajaa syömään, kun kerran väitetään että ihmiset on tunnesyöppöjä. Ensin kielsin asian, mutta loppupeleissä alan olla asiasta samaa mieltä. Mistä mun lihominen sitten alkoi?
1.Ehkä siitä kun sain ensimmäisen anafylaktisen shokkini, eli todella vakavan allergiareaktion. En sairaalassa tajunnut kuinka paha tilanne oli, mutta muutama päivä sen jälkeen alkoi hahmottua todellisuus eteen. Pelkäsin jatkuvasti sitä että saan uuden reaktion ja kuolen. Pelkäsin niin pahasti, että sain töissäkin paniikkikohtauksen, johtuen siitä että olin kuumeessa tajuamattani ja luulin sen johtavan kuolemaan. Näin jälkeen päin kuulostaa itse asiassa todella typerältä! Anafylaktisia shokkeja on ollut kaiken kaikkiaan kolme, yksi aiheutti keskenmenon. Syy epäselvä, paitsi siltä osin, että rasitus on yksi osasyy kun ne tulivat aina lenkillä.
2. Olin sinisilmäinen ja lähdin osakkaaksi 14% työpaikkaani. Meille tarjottiin se mahdollisuus, että pyörittäisimme itse "työpaikkaamme" ja sillä ehdolla saatais pitää siis työpaikat. No mä lähdin mukaan. Kaikki meni pieleen. Toimitusjohtaja ei osannut työtään yhtään, asiakkaat eivät saaneet tilauksiaan ja mä laskuttajana tajusin alle puolessa vuodessa että konkurssi on edessä pakostakin. Tosin se vei kaksi vuotta aloituspäivästä että se firma saatiin nurin, niin kauan kaikki antoivat armoa maksamattomista laskuista ja koko ajan sai lisäaikaa maksuille jolloin ne vaan kerääntyivät. Onneksi yritys oli osakeyhtiö, mutta itse en varsinaisesti tajunnut että mun prosenteilla ei ollut vaaraa saada seurauksia. Tuntui vaan niin väärältä kun raskauden vuoksi irtisanoin itseni hallituksesta kun tiesin että konkurssi on väistämätön, eikä kukaan uskonut, joten halusin osoittaa mieltä asiasta. Kukaan ei silti tehnyt asioille mitään, mutta mulle suututtiin erosta. Lopulta vietiin oikeudet tietää firman laskuasioista yms. ja sain syyt niskoilleni firman huonosta menestyksestä. Helppoa kun ei ollut mitään sanan valtaa.. No se siitä vuodatuksesta, onneksi pääsin eroon siitä työpaikasta, mutta mielen terveyden se meinasi viedä. Olin todella loppu sen työpaikan vuoksi ja en saanut nukuttua ja itketti ja masensi koko ajan.
3. Mies oli neljä kuukautta rauhanturvaajana ja multa katosi kontrolli lasten kanssa kotona ja musta kehkeytyä kaameimmista kaamein hirviöäiti. Kävin perheneuvolassa silloin puimassa asiaa ja oli kova paikka todeta että ehkä vika olikin mussa eikä lapsissa. Annoin koko ajan negatiivista palautetta, joten ei ihme että lapset voi huonosti.
4. Meidän esikoinen on todella vilkas. Aina sattuu ja tapahtuu. Meillä kotona sujuu hyvin ja poika on ihana, mutta koulussa koulumatkoilla poikaporukalla on pitänyt hölmöillä. Ei mitään vakavaa, mutta ovat menneet paikkoihin mihin ei saisi. Pahimman ahdistuksen aiheuttajana on ollut muiden luokkakaverien äidit jotka ovat kieltäneet lapsiansa leikkimästä mun pojan kanssa kun sen läsnäollessa töppäillään. Jep muiden lapsilla ei ole aivoja? Lapsi ei ole tehnyt mitään väärää kun sanoo äidille etää kaveri yllytti? Selvä, älä sit leiki sen kaverin kanssa. Mun oma poika sanoo että ne muut kaverit yllytti, eli mikä on totuus? MUTTA itse äitinä en IKINÄ kieltäisi lastani leikkimästä kaverinsa kanssa. Mun mielestä vanhemmat vajoo lasten tasolle sillä että kieltävät leikkimisen, sillä miltähän se mahtaa pienestä pojasta tuntua kun kaveri sanoo ettei äiti anna sun kanssa leikkiä..? Eikö vanhemmat tällä tee henkistä väkivaltaa? No mutta vastuun siirto muille on aina pop, sillon ei tartte ajatella että oma lapsi tekisi pahaa..
5. Kolmas lapsi. Ei, lapsi ei ole se stressin aiheuttaja, mutta se odotus. Koin kaksi keskenmenoa ennen kun kolmas lapsi todella syntyi ja ne olivat henkisesti todella raskaita. Kukaan ei pysty ymmärtään sitä surun määrää minkä kohtaa kun vauva todetaan kohdussa menehtyneeksi. Ja sitä todella täytyi surra yksin, sillä kaikilla oli asenne että "onneks sulla on jo kaks lasta, kyllä sä vielä lapsen saat, siinä oli jotain vikaa, sen ei ollut tarkoitus syntyä jne. Joo kaikki oli oikeassa, mutta surun määrää se ei vähentänyt kun oli sydämen sykkeetkin jo nähnyt. Onneksi sairaalassa olo ajoista jäi muutama ystävä matkaan. Kiitos ihanille huonetovereille, jotka saivat kohdun tyhjennyksen tuntumaan vähemmän kamalalta :) Tätytyypä muuten mainita että toiselle huonetovereistani oli sanottu pahan endon vuoksi ettei lapsia tule, mutta nyt tämä toveri hoitaa pientä tyttövauvaa, jonka odotus tuli täytenä yllätyksenä :) Odotus kuitenkin siis sujui itsellä hyvin ja nyt tuolla köllöttelee pieni 3,5kk ikäinen poika. Mutta kun ne pelot ei pääty odotusaikaan, vaan tutun samoihin aikoihin syntynyt vauva kuoli kätkynkuoleman vuoksi ja nyt itsellä sen vuoksi raastava olo kun pelkään että tämäkin vauva multa viedään pois :(
6. Minä. Vaadin itseltäni ehkä liikoja toisinaa ja luovutan liian helposti.
7. mun mies lomautettiin vuodeks kun lapset oli pieniä ja mä painoin melkein 80h työviikkoa ettei talo lähtenyt alta. Olin kuittin jastressaantunut raha-asioista.
8. Ja lopulta sitten vielä se että tupakoinnin korvasin syömällä. Sitä tarvetta ei ole enää.

Nyt asiat on melko hyvin. Pää alkoi selvitä paljon kun kaamea osakkuuteni päättyi konkurssin vuoksi. Sain rahani palkkatruvasta mitä jäi maksamatta sieltä ja kun olin palannut entiseen työpaikkaani, otti vanha koulukaveri muhun yhteyttä ja pyysi firmansa myynnin ajaksi mut myymäläpäälliköksi sinne. Ehkä ihanin työpaikka missä olen ollut. Työ oli helppoa ja ystäväni oli todella asiallinen työnanataja. Koskaan ei suuttunut jos jäi sairaslomalle ja muutenkin oli reilu. Valitettavasti mun kannalta, hän sai firman myytyä ja uudet omistajat ja muutto uusiin isompiin tiloihin ei ainakaan kyl mun mieltä ylentänyt. Onneksi jäinkin äitiyslomalle melkein heti ja nyt yritän keksiä mikä musta tulisi isona.

Päätin ottaa härkää sarvista ja hoidattaa viimeinkin pääni kuntoon. Mun kokemat saattaa kuulostaa mitättömiltä, mutta ei ne siltä tunnu. Huomenna menen perheneuvolan psykologille ja aletaan työstää mua kuntoon. Ehkä pahin mitä on ollut on noi anafylaktiset reaktiot. Niiden syytä on tutkittu mut henkisesti mut on jätetty kun nalli kalliolle. Kukaan ei koskaan sanonut että ehkä kantsis hakeutua puhumaan asiasta johonkin.

Kun todella keksin mikä musta tulee isona, saan henkisen puolen kuntoon ja painoo alas niin elämä on täydellistä. Mulla on jo se punanen tupa, ihana mies ja kolme ihanaa lasta ja asusteleehan meillä kaiken karvasia eläimiäkin- kaksi labradorinnoutajaa, hamsteri, kaloja ja taitaa sammakoitakin olla lapsilla ulkona pyydystettynä tällä hetkellä :D


Liitän aiheeseen liittyvän pohdiskelun vuoden takaisesta kirjoituksestani. Paljon on edistytty asioiden pohtimisessa:

"No niin, juhannus juhlittu ja päivän saldo "vain" yksi suklaapatukka ja jäätelö. Kyllä sitä karkkia teki mieli illalla mutta oltiinvarustauduttu popcorneilla ja pähkinöillä ja hyvin nekin asiansa hoisi.

Selvisin hyvällä syömisellä eilen viiteen asti jolloin alkoi sanat takertua kurkkuun ja suuta kuivasi ja käsiä alkoi täristää. Tuntui kun olisi ollut tosi pahat niksat - no joo sokeriniksat jotka helpotti sen suklaapatukan myötä. Uskomatonta! Koetan kesää tämän päivän vaikka mikä olisi. Miksei kukaan ole keksinyt nikotiinipurkkaa meille sokeriholisteille?

Olen lukenut paljon tekstejä joissa väitetään ettei sokeri aiheuta riippuvuutta mutta en todella ole asiasta samaa mieltä. Jutuissa usein puhutaan että on masentunut tms. ja olen koittanut tunnustella itseäni ja miettiä olenko masentunut ja siksi tarvitsen makeaa niin paljon mutta en kyllä tunnusta olevani masentunut. Enkä tunnusta kyllä olevani tunnesyöppökään. Makea vaan on niin hyvää että kaipaan sitä ja noh, totuus on et kyllä se kohentaa olo tilaa, eli luetaanko se sit kuitenkin tunnesyöpöttelyksi? Ehkä.. Mutta vielä en osaa tiedostaa mihin tunteisiin sitä söisin, mutta illalla se aina maistuu ja uni ei tule ilman sokeria kun tuntuu että olisi kuumetta kun niin täristää välillä sängyssä. Katsotaan kuinka pahaksi se tänään mahtaa mennä. Iltalenkille olisi tarkoitus lähteä kun eilen jäi väliin kun kaverin koirat oli olleet mökillä päivän niin siihen vedoten jäimme meidän pihaan juhannuksen viettoon ja koirat saivat olla koko ajan irti aidan vuoksi. Kyllä ne väsyneitä olivat ilman lenkkiäkin, mutta mä olisin sen tarvinnut.

Kaveri kysyi eilen että autaisiko makeutusaine ja kevytlimsat mutta ei ne kyllä auta. Oon kokeillut juoda kevytlimsoja ja syödä joskus sokerittomia karkkejakin mutta niistä olo tulee jotenkin vieläkin kiukkuisemmaksi. Mun päässä on pakko olla jotain vikaa ja paljon kun en pääse eroon tästä riippuvuudesta vaikka sen pitäisi olla niin helppoa kaikkien kirjoitusten perusteella täälläkin kun vaan tekee ohjeiden mukaan. Jep."