Elämä ahdistuneisuus häiriön kanssa

Multa on kyselty, että miten mulle kävi, kun olen vuosia sitten blogissa kirjottanut siitä et aloitin psykoterapian. Mulle kuuluu nykysin ihan hyvää 😊

Luin vähän aikaa sitten kirjoituksen masennuksesta, jonka julkaisin mun face seinälläkin ja tuntu tärkeältä, että joku kirjoittaa asioista ja antaa kasvot niille. Olen useamman viikon miettinyt, et onko mun blogi enää sellainen, johon haluan asiasta kirjoittaa, mutta teen nyt ainakin tämän postauksen aiheesta.

Moni puhuu usein masennuksesta, mutta meitä mielenterveyspotilaita on monenlaisia ja omalla kohdallani sairauden nimeksi tuli ahdistuneisuushäiriö. Täällä blogissa kirjoitin silloin, kun aloitin tieni mielenterveystoimistossa ja kun nyt jälkeen päin luin kirjoituksiani, niin ne oli kyllä täynnä ahdistusta. Kamalaa luettavaa!

Mun tarina mielenterveyskuntoutujana alkoi siitä, kun menin omalääkärille ja sanoin että mun olo on niin kamala, että mun on pakko päästä puhumaan jonnekin asiasta, et mä olen varmaan tosi pahasti masentunut. Sain lähetteen mielenterveystoimistoon ja alle kuukaudessa sain ajan ensi käynnille psykologin juttusille. Ensimmäisellä käyntikerralla mä itkin aivan lohduttomasti ja pyysin, että saisin mielialalääkityksen, koska en vaan jaksa mun kauheata olotilaani, mutta en saanut lääkitystä – en kuulemma tarvinnut sitä. En osaa kuvailla sitä olotilaa kunnolla mikä mulla oli silloin, mutta parhaiten ehkä saan kuvattua sen niin, että oli kuin joku satakiloinen olio olisi istunut mun rintakehän päällä ja olin väsynyt, väsynyt ja väsynyt. Miten kukaan voikaan olla niin väsynyt! Kävin psykologin juttusilla useamman kuukauden ja siellä aukesi mun tilanne sen verran, että masennusta mun kohdalla ei ollut, mutta ahdistuneisuushäiriö kylläkin, joka mun menneisyyden vuoksi oli melkein enemmän kuin varma asia ja kun vielä otetaan mun luonne siihen päälle, niin saatiin mahtava ahdistuneisuuden yhtälö. Kun olin aikani käynyt mielenterveystoimistolla, päädyttiin siihen, että menen vuodeksi psykoterapiaan ja se oli todella hyvä päätös. Edelleenkään kukaan ei mulle tarjonnut lääkkeitä, enkä mä niitä lopulta enää halunnutkaan. Vuosi psykoterapiassa oli opettavainen ja siellähän ei koeta mitään ihmeparantumista mutta jos olet valmis ja halukas tutkimaan omaa itseäsi ja halukas parempaan elämänlaatuun, niin psykoterapiasta on apua. Kukaan psykoterapeutti ei sua pysty parantamaan, ellet ole itse valmis muutoksiin ja havainnoimaan omat voimavarasi ja heikkoutesi. Sinun pitää olla avoin kaikelle ja ehdottoman rehellinen itsellesi ja tiedostaa myös, että sinussa voi olla virheitä, jotta pystyt parantumaan. Omalla kohdallani ei voi sanoa, että parantuisin tästä sairaudesta koskaan, koska osittain tää on mun luonteenpiirre, mutta mun psykologi sanoi mulle, että näkee tän myös mun vahvuutena, jos vaan käytän sitä oikein elämässä. 

Mä olen todella tunteellinen ja sympaattinen ihminen. En aina ehkä näytä mun tunteita ja itke muiden nähden mutta sisäisesti mun tunne-elämä menee vuoristorataa laidasta laitaan. Psykologi kuvasikin sitä mun väsymykseen johtavaa tilannetta niin, että kun muilla ihmisillä kahden tunnin aikana on muutama tunne mitä ne käy läpi, niin mulla on kaksikymmentä ja se ei ole ihme, että väsyn, kun en hallitse tilannetta.

Mulla ahdistuneisuus siis näkyi lähinnä väsymyksenä ja vuosia multa otettiin verikokeita yms. että syy väsymykseen selviäisi, mutta kukaan ei koskaan sanallakaan maininnut, että voisinkohan tarvita mahdollisesti psykologin apua väsymykseeni. Toisaalta en ehkä olisi aiemmin ollut valmis matkaamaan omaan mieleeni, koska sieltä löytyi sellaisia asioita, jotka mieli oli peitonnut vuosiksi piiloon, kuten monesti mielenterveyspotilaille käy kun tulee traumaattisia kokemuksia. Toinen mikä oli mulla isoin oire pahimpina hetkinä, oli mieletön kuoleman pelko. Sain lieviä paniikkikohtauksia, koska pelkäsin kuolevani ja ne tuli lähinnä nukkumaan mennessä, jolloin en saanut nukuttua. Pelkäsin että mulle käy jotain ja kuka sitten hoitaa mun lapsia tai kun lapset oli esim. anopilla yötä niin pelkäsin, että anopille käy jotain ja, että lapsille tulee hätä sen vuoksi. Pelkäsin aina ja koko ajan, että jollekin mun läheiselle käy jotain. Jos mies oli 10 min myöhässä kotiin tulosta töistä tullessa niin kuvittelin aina, että oli sattunut jotain pahaa. Lisäsin omaa ahdistustani tällaisilla asioilla. Ja yksi, mikä oli myös suuri ahdistuksen aiheuttaja oli se, että en voinut tehdä virheitä ja kaiken piti olla aina täydellistä. Jos tein pienenkin virheen, niin soimasin siitä itseäni ja kotona piti aina kaiken olla viimeisen päälle siistiä tai siellä olo ahdisti - tämä on kuulemma tyypillinen piirre ahdistuneisuushäiriöiselle, koska jos koti on turvapaikka ja siellä ei saa vallita kaaos. En myöskään osannut sanoa kunnolla ei ja mulla oli kauhea tarve miellyttää ihmisiä ja väsytin itseni sillä, etten osannut antaa itselleni lupaa levätä, vaan menin koko ajan, koska ajattelin sen olevan hyvä juttu etten väsähdä kokonaan kotona.

Mistä mun ongelmat sitten alkoivat? Sitä ei täysin varmaksi sanoa, mutta muista olleeni jo teiniaikana tosi voimakkaasti tunteva ja oli välillä vaikea ymmärtää omia tunnekuohuja. Kirjoittaminen on ollut mulle yksi tapa päästä eroon ahdistuksesta ja nollata aivot pahan olon keskellä. Silloin saan koko ahdistuksen pois mielestä henkisesti ja fyysisesti ja saan purkaa tekstiksi tunnekuohujani. Tällainen ahdistuneisuushäiriö on muuten kuulemma myös hyvin yleistä mun ikäisillä kirjailijoilla. No joka tapauksessa palataan taas asiaan.. Eli koen, että tilanteen on laukaissut mun kohdalla lopullisesti se kun sain anafylaktisen allergiareaktion kesken lenkin. Niitä tuli useampia ja mulla todettiin rasitusanafylaksia, johon liittyi todennäköisesti jokin ruoka-aine, mutta virallista syytä ei löytynyt. Itse luulen, että se johtui siitä, että mun työpaikka oli ihan homeessa ja oirehdin siellä todella paljon. Mut jätettiin tosi yksin noitten allergiareaktioiden kanssa ja kun oikeata syytä ei selvinnyt, niin aloin pelätä että kuolen ja siitä tää kaikki on sitten lähtenyt pahenemaan. Sain keskenmenonkin yhden anafylaktisen reaktion vuoksi ja jotenkin surua on mahtunut niin paljon, ettei mun pääni enää kestänyt sitä. Oli vaikeaa rahallisesti, menetin vauva, meidän koira kuoli, mies oli ulkomailla, mummulle ja mun kaverille molemmille tuli aivoverenvuoto, tutun vauva koki kätkytkuoleman, mä tein töitä ihan liikaa ja tuli burn out ja repesin kaikkeen mihin mua pyydettiin. En osannut sanoa ei ja en osannut tarvita omaa aikaa, enkä osannut olla mun lasten kanssa. Kolmannen lapsen syntymä sitten jotenkin laukaisi mut ajattelemaan asioita ja hakeuduin lopulta sinne mielenterveystoimistoon. Ja psykoterapia avasi mulle mun menneisyyttä ja vaikka kaikki sieltä löytynyt ei ollut mieluista, niin sain kuitenkin niistä avaimia ymmärtää, miksi olen tietynlainen joissakin tilanteissa.

Nykyisin osaan elää itseni kanssa. Osaan sanoa ei, osaan heivata ihmiset, joista en pidä, pois mun elämästä ja rakastan yksin olemista eli yksin mörköilyä! Voi että mä tykkään siitä. Mä olen nykyisin erilainen ihminen, olen enemmän läsnä kotona, en ole väsynyt ja osaan tehdä töitäkin sopivasti - tosin mun työpaikassa on se vika, että tykkään siitä tosi paljon, joten sinne on kyllä ihan mukava aina mennä, vaikka menisikin vähän ylitöiksi. Mä olen melko vahva persoona ja ne hetket, joina en ole, niin en näytä niitä ulos päin. Luhistuin ensimmäisen kerran paniikkikohtauksen vuoksi mun työpaikallani (kun en tajunnut et mulla oli 39 astetta kuumetta) ja silloin mun esimies ja työkaverit oli puhuneet, että ei olisi uskoneet, että näin vahva ihminen voisi olla näin hajalla. Mikä sitten on vahvuutta ja mikä ei? Mun mielestä on myös yksi vahvuus osata hajota, kun sen aika tulee ja kertoa se ääneen. Ymmärtää ettei ole huono, vaikka ahdistaa tai on masentunut ja että se ei ole vahvuutta, että salaa olonsa kaikilta. Mun mielestä ahdistus ja masennus ei ole häpeä ja psykoterapian pitäisi olla kaikille pakollista vaikkei olisikaan mielenterveysongelmia, koska siinä pääsee tutustumaan itseensä samalla. Mä olen kertonut isoon ääneen kaikille, että kävin psykoterapiassa ja haluan että muutkin uskaltaa sinne mennä. Hakekaa apua ja kertokaa muille jos teillä on paha olo, koska siihen kyllä saa apua vaikka se toipuminen on hidasta. Miss plus size kisaankin lopulta osallistuin vain sen vuoksi, että jos olisin voittanut, niin olisin ollut mielenterveyspotilaiden ääni, mutta tuomariston mielestä se ajatus ja halu ei ollut riittävä voittoon. Halusin olla esimerkkinä, jotta muutkin uskaltautuisivat aloittaa toipumisen ja hakea apua.

Mutta mitä minulle kuuluu nyt? Olen sairas, edelleen ja tulen aina olemaan. Mutta mä pärjään tämän kanssa ja elämä on melko helppoa. Mun kohdalla huono on vaan se, että mä pärjään, kun aurinko paistaa, mutta syyskyyn pimeys tuo AINA mun oireeni takaisin. Jokainen talvi on paskaa ja vihaan pimeyttä ja sitä, että ahdistaa kun on pimeää, ahdistaa eikä edes ole syytä sille. Mutta mä olen selvinnyt melko hyvin talvet silti opittujen asioiden ansiosta ja olen ylpeä itsestäni. Tämä talvi on nyt vaan erilainen kuin aiemmat. Päätin, että en aio olla väsynyt koko talvea ja ahdistunut turhaan. Mä aloitin ssri -lääkityksen syksyllä ja tämä talvi on ollut ihana! En kaipaa etelään, kun ei ahdista, enkä ole väsynyt ja ahdistunut. Mun kohdalla lääkitys tulee olemaan kausiluontoinen, eli aion aloittaa tämän lääkityksen uudelleen ensi syksynä, koska olen sen velkaa itselleni ja mä ansaitsen tän näiden vuosien taistelujen jälkeen. Taistelin pitkään ajatusta vastaan, että minä söisin lääkitystä, mutta nyt on vaan katsottava tosiasioita ja uskottava, että tulen aina talvisin olemaan ahdistunut, koska kaamosaika ei vaan sovi mulle ja tuskin paranen siitä koskaan. Lääkitys puretaan keväällä pois ja olen kesän ilman. Mulle lääke on sopinut hyvin, eikä sivuoireita ole tullut (no paino on noussut kun lisää ruokahalua, mutta sen voisin hillitä jos olisin ollut halukas). Ja tiedättekö, mua ei yhtään hävetä sanoa, että tarvitsen lääkityksen siihen, että mun pieni pääni pärjää ajatuksinensa paremmin. Ja tämä lääkitys ei tee zombiksi, vaikka sellaisia typeriä kirjoituksia netti onkin pullollaan. Olen erittäin voimakkaasti tunteva edelleen, mutta nyt ei vaan ahdsta J

Onnellisia hetkiä ja tsemppiä kaikille teille, jotka taistelette mielenterveysongelmien kanssa! Olette voimakkaita ja upeita ihmisiä ja älkää antako pahan olon voittaa ja vallata teitä <3

Kuulumisia

Mun lähete on nyt mennyt Taysiin Hatanpäälle ja eilen sitten soittelin sinne ja kyselin, että mikä jonotilanne. Hoitaja sanoi että voi mennä puoli vuitta tai voi olla et ajan saa nopeemmin, mutta odotettava on. En siis odota sinne pääsyä ennen kesäkuuta. Kysyin sitten, että onko jotain mitä voin tehdä tai edes auttaa leikkaukseen pääsyä, niin hoitaja ehdotti, että vetäisin nyt ravitsemusterapeutin ene -diettin ennen ekaa aikaa, joka nopeuttaa hommaa niin, ettei ekan käynnin jälkeen tartte enää sitä tehdä, kun se on vaatimuksena kuitenkin. Tällä kyseisellä enendiettillä pitää tiputtaa vähintään 7% painosta pois ja siitä pitää jäädä raportointi omakantaan, jotta se on virallista. No minäpä soitin sitten mun lääkärille ja kysyin, että miten edetään ja sain lähetteen ravitsemusterapeutille, jotta homma saadaan alkamaan. 7.1.2019 on nyt sitten sinne aika ja sitten ollaan astetta viisaampia ja toivon mukaan saan ohjeistuksen dieettiä varten kuntoon. Jee, en malta odottaa! Jos kaikki menee hyvin, niin saatan päästä leikkaukseen jo 2019 vuoden puolella :) Olen lopettanut mun melkein vuoden kestäneen karkkilakon ja näin mennään nyt sitten tämän vuoden loppuun. ensi vuonna uusi karkkilakko ja sokerin syönnin vähentäminen, ihan jo dieetinkin vuoksi.

Mun flunssat alkaa olla selätetty ja tuntuu, että pitkästä aikaa jaksaa vähän tehdäkin jotain kun ei yskitä koko aikaa. Olin pari päivää Helsingissä työpaikan koulutuksessa, joka koski johtamisen taitoja ja täytyy sanoa, että kun on törmännyt vaikka millaisiin johtajiin, niin olen onnellinen, että olen pitänyt kiinni omasta tavastani johtaa. Kaikki mun eismiehet ei aina ole pitäneet siitä, että olen läheisissä / hyvissä väleissä mun alaisien kanssa, mutta nyt mulla on työnantaja joka kannustaa juuri sellaiseen ja jonka arvot kohtaa mun arvot. On helppo hengittää tällaisen työnantajan kanssa ja tuntuu ihanalta istua koulutuksessa ja todeta ne tavat vääriksi, joita olen aina pitänyt väärinä johtamistapoina. Tosin toisaalta vaikka itse kärsinkin huonosta esimiehestä aikani, niin erilaisten esimiesten kautta oppii luomaan oman tyylinsä ja tapansa. Toisinaan täytyy nähdä kaikkea, jotta osaa olla tarpeeksi nöyrä omassa työssään ja arvostaa työnantajaansa. Tällä hetkellä olen onnellinen työstäni, työnantajasta ja mun ihanasta työporukasta ja muista kollegoista. Tunnen olevani paikassa johon kuulun ja muutenkin oma elämä on jotenkin helppoa ja leppoisaa. En voi uskoa, että meidän nuorin menee kouluun ens vuonna ja mun esikoinen pääsee ripille! En jaksaisi päivääkään enää pikkuvauva-arkea, vaan nautin siitä että mulla on niin ihanat omalaatuiset lapset, jotka uskaltaa olla sellaisia kun ovat. Jotenkin kun niitä nyt katsoo, niin ei me nyt ehkä olla kovin huonoja vanhempia oltu :) Ja nyt kun lapset on jo melko isoja niin sitä uskaltaa haaveilla jo sellaisitakin asioista mitä voi tehdä kun lapset on lähteneet kotoo. Onneksi meillä on miehen kanssa samanlaisia haaveita. Ja ennen kaikkea kun lapset on noin isoja, niin arki ei ole enää sellaista päivä kerrallaan selviytymistaistelua. Niin paljon kun meidän lapsia rakastankin, niin onneksi ei tartte enää tehdä niitä lisää :D

Viikonloppuna olin ystävien kanssa risteilemässä ja olihan kiva reissu vaikka tauti verottikin vielä ja jouduin nukkumaan aika paljon laivalla.

Millaista on olla lihava?

Uskokaa tai älkää, mutta lihavana oleminen ei oikeastaan tunnu miltään. Joskus sen jopa unohtaa, kunnes tulee vastaan joku laihdutusmainos, tai joku ottaa asian puheeksi. Ja huomaa sen sillonkin kun vastaan tulee nainen, jolla on hyvä kroppa ja näet mielettömän kyykkypyllyn ja ajattelet et "ai saatana miten hyvä perse, et tollasen mäkin haluisin". Sit on niitä lättänä peppuja, joista ajattelen et no ihan sama oonko tällainen vai tollanen.

Käytiin taas tossa yksi päivä keskustelua siitä mikä erottaa lihavan ja laihan toisistaan, muuten kun koko. Mun hoikat ystävät on jotenkin tosi ihania kun ne aina kauhistuu kun kuulee mun painon ja usein sanoo että "ei kyllä uskois et painat niin paljon" tai useat sanoo, ettei ne huomaa mun painoa kun olen tällainen persoona. Ja tiedättekö ettei se aina ole itselläkään mielessä kun joskus (hieman ilkimielisesti) puhutaan ihmisten ulkonäöstä. On niin helppo arvostella muita, vaikka ei itsekään ole täydellinen. Ja tässä vaiheessa tulikin puheeksi se kun lihavia ihmisiä arvostellaan, etenkin laihat ihmiset. Oli huvittavaa olla joskus mun hoikan ystävän kanssa liikenteessä, kun hän arvosteli erään ihmisen kokoa ja arvosteli kyseisen henkilön syömisiä, että miten pielessä ne oli. Olin viettänyt päivän tämän hoikan ystäväni kanssa ja hän oli aamulla juonut kupin kahvia, polttanut tupakkaa, syönyt kermamunkin, juonut kahvia, polttanut tupakkaa taas ja olimme iltakahvilla yhdessä. Hän oli siis koko päivänä juonut monta kuppia kahvia ja syönyt kermamunkin! Ja hän arvosteli lihavan ihmisen syömistä. Tajuaako kukaan muu miten hullunkurinen tilanne oli? Ja kaiken lisäksi tämä kyseinen ihminen kenestä puhuttiin oli saman kokoinen kun minä. 

Monesti mietin kun "hoikat ihmiset" joilla ei ole ollut painon kanssa ongelmia arvostelevat ihmisten tapoja laihduttaa tai esimerkiksi sitä kun joku pudottaa ene -dieetillä, että kuinka pieleen henkilö tekee kaiken, että mikä oikeus ihmisellä on arvostella muita, joka ei itsekään syö täydellisesti, . Monestihan ihminen joka laihduttaa ruokavaliolla syö paremmin kuin moni muu ihminen ja esimerkiksi ene -dieetti katkaisee syömiskierteen ja pusseista saa kaiken tarvitun ravintoainemäärän vuorokaudelle, mitä arvostelevat ihmiset ei saa. Ihmettelen muutenkin ihmisten tapoja tuomita erilaisia dieettejä. Ene on niistä kaikista pahin, kun eihän enellä voi laihduttaa kun paino tulee kuitenkin takaisin - no minäpä kerron, että kyllä se tulee minkä tahansa dieetin jälkeen, jos et pidä kiinni siitä, ettet palaa vanhaan takaisin. Painon takaisin nousu on ihan ihmisen oma vika, ei sen ene -dieetin. Tiedän ihmisiä, jotka on ene -dieetillä pitäneet painon hienosti pois ja tiedän niitä jotka on taas lihoneet vaikka ovat järkevästi ruokavaliolla laihduttaneet. En yhtään ihmettele, ettei ihmiset osaa laihduttaa kun aina jossain dieetissä on jotain vikaa. Itse puhun viimeiseen asti ravitsemus suosituksista. Luotan niihin, koska niiden osalta on tehty kymmenien vuosien ajan tieteellistä työtä ja muut dieetit ovat vain huuhaata. Toki olen myös sitä mieltä, että laihduttaa saa miten haluaa, jos se toimii, mutta mikä on sitten se tapa jolla painon saa pidettyä pois. Voin kertoa, että jos syö paljon karkkia ja muita sokeripitoisia herkkuja, niin paino tulee takaisin vaikka olisit laihduttanut miten ja se ei ole yhtään niiden mun laihdutuskeinojen syytä :D Inhoan myös sitä kun joku sanoo että lihoin e-pillereiden takia tai lihoin kun lopetin tupakan polton, tai lihoin kun aloitin mielialalääkkeet. Olisiko helpointa aloittaa elämäntapamuutos, jos kohtaa tosiasiat ja myöntää että on lihonut ihan sen vuoksi mitä itse sinne suuhun on laittanut? Toki mielialalääkkeet yms. lisää ruokahalua ja se lisää syömistä, mutta ei se pieni pilleri itsessään lihota. Enkä halua loukata kenenkään mieltä asialla, mutta tämä nyt vaan on fakta. Enkä missään nimessä väitä etteikö olisi lääkitystä joka esim. turvottaa ja nostattaa sen vuoksi painoa, tiedän että sellaistakin sattuu.

Nyt kun oon kirjottanut ihmisten arvostelusta, niin en halua että kukaan ottaa itseensä, koska voin 100 % varmasti sanoa, että kaikki sitä harrastaa enemmän tai vähemmän, liittyi se sitten painoon tai esim. miehen partaan tai viiksiin. Ja kyllä me lihavatkin arvostellaan välillä muita, vaikka se ei aina niin asiallista olisikaan. Mutta siihen perimmäiseen syyhyn mistä aloin kirjoittamaan - miltä tuntuu olla lihava? Itse koen asian niin etten huomaa eroa siihen kun painoni on ollut alimmillaan. Olen edelleen yhtä notkea, olen paremmassa fyysisessä kunnossa kun hoikimmillani, en polta tupakkaa enää ja jalat kantaa ihan yhtä hyvin. Mutta sitten kun tulee tilanne jolloin mies halaa mua, niin kädet ei yllä yhtä hyvin ympärille kuin aiemmin, peilikuva ei näytä niin hyvältä, vaikka toki ihan kivoja vaatteita nykyisin on tämänkin kokoisille. Ehkä en sitten ole vielä niin lihava, että kokisin tämän super isoksi ongelmaksi, ehkä muut tekevät tästä ongelmaa enemmän kuin itse? Mä en muista et mun paino olis sisnänsä ollut koskaan ongelma mulle kun mua ei ole kiusattu tai kukaan ei ole lääkärissä mun painosta mulle juurikaan maininnut paitsi Pihlajalinnan lääkäri (joka ei muuten edes pahoitellut tapahtunutta, enkä ole saanut asiakaspalautteeseeni vastausta). Yksi ainoa kerta on joka on jäänyt mieleen mun elämässäni on se kun istuin yläastellaa ysiluokalla rappusilla ja mun luokan pojat naureskeli takana ääneen et "kauheet selkäläskit". En silloin ollut mitenkään superlihava, mutta tuo on jäänyt mieleen niin että inhoan omaa selkääni vielä tänäpäivänäkin vielä niin että se vaikuttaa mun pukeutumiseen ja minäkuvaan paljonkin. Mulle on aina voinut heittää herjaakin mun painosta ja olen sitä aika rankalla kädellä tehnyt itsekin ja ehkä mä olen hieman tyhmä jos en tajua et joku on tehnyt sitä tahallaan tai ilkeyttään, koska moni mun kokoinen puhuu että on koko elämänsä kuullut pilkkaa koostaan. Jos on varustettu heikommalla itse tunnolla, niin ehkä silloin ottaa itseensä pahemmin pilkan, vai enkö mä vaan sit ole oikeasti siihen törmännyt..? Mutta sen mäkin olen tajunnut, että kun olet lihava niin sua saa arvostella häikäilemättömästi.

Laiha minä

Lihava minä.

Laiha minä.

Lihava minä.

Miss Pluss Size kisa 2018

Olin yksi niistä onnekkaista jotka valittiin mukaan Miss plus Size kisaan tänä vuonna. Koko homma lähti liikkeelle herjasta ja kun sain kutsun noin tuhannen naisen joukosta Casting -tilaisuuteen, mietin pitkään, että menenkö vai en. Mun miehenkin piti vakuuttaa mulle, ettei ole noloa lähteä kisaan. Jotenkin kaikki missikisat saa ihmiset näyttämään niin hölmöiltä, että ajattelin, ettei tällaisiin kisoihin lähde kuin höhlät ihmiset. Mun ystävät ja työkaverit tuki mua tosi paljon ja meinasivat että ehdottomasti menen, että sopisin kisaan mielettömän hyvin. Kisaan oli haettu sosiaalista, kehopositiivista ja liikunnallista henkilöä. Päätin lähteä katsomaan Casting tilaisuutta, jonne saapui mun lisäksi 29 upeaa naista ja toivoin, että aika kuluisi nopeasti, että pääsisin kotiin nopeasti, kun turha käynti tämä oli kuitenkin. Olin varma, että menisin vain tuomareiden eteen sanomaan muutaman sanan ja sitten lähtisin kotimatkalle. Tuomareiden edessä käytiin yksin ja sitten ryhminä ja lopulta tuli tieto, ketkä olisivat kymmenen naisen joukossa kisaamassa Miss Pluss Size 2018 tittelistä. Mun nimi sanottiin ensimmäisenä ja meinasin tippua penkiltä, koska en ollut uskoa todeksi hommaa. Finaalikymmenikkö otettiin saman tien meikkiin ja kampaukseen ja saimme Dream hairin hiudspidennykset, Flormarin meikkejä ja saimme pitää Jutta -malliston kuvausvaatteemme. Päivästä tuli pitkä, mutta sitäkin antoisampi ja pääsimme tutustumaan vähän toisiimme kiireisen päivän keskellä. Oli outoa astua kameran eteen ja vielä oudompaa yrittää ymmärtää, että kuvani olisi kohta pitkin Suomea usean lööppilehden sivuilla, koska kaikkia tietysti kiinnostaisi millainen toisena Suomessa järjestetyn Miss Plus Size kisan kiljaijat olisivat. Kotimatkalla sain todella paljon kannustavia kommentteja ystäviltä ja sukulaisilta.

Toinen tilaisuus, jossa kokoonnuimme porukalla oli Seiskapäivälehden kuvaukset. Kuvaukset oli huiput ja päivä taas pitkä. Seiska lehden kuvia jouduimme odottamaan aika kauan, mutta pidin kuvasta ja se oli mielestäni onnistunut. Kuvauksiin meille toimitti vaatteet Muotiputiikki Helmi ja rakastin vaatteita mitä meille oli tuotu! Ne istuivat muodokkaille naisille päälle todella hyvin.

Kolmas kokoontuminen meillä oli Vikin xprs laivalla. Me pidettiin show siellä ja oikeastaan vasta laivalla selvisi mitä siellä oikeasti tapahtuisi. Ensin mentäisiin lavalle kierrokselle Jutta -malliston vaatteissa ja toinen kierro muotiputiikki Helmen vaatteissa. Joka kierroksella piti aina sanoa muutama sana, joita viime vuoden voittaja Marjaana Lehtionen ja kisaa luotsaava Sunneva Kantola meiltä kyselisivät. Jännitti, mutta hyvin se kaikki meni ja oli kivaa. On kivaa ottaa selfieitä ja kuvia, kun koko porukka harrasti samaa ja saman henkisten ihmisten kanssa oli viihdyttävää olla. Yksi meistä voitti yleisöäänestyksen laivalla ja sen en ollut minä, mutta voittaja ansaitsi voittonsa :)

Lopulta koitti kaikkien etukäteen jännittämä alusvaatekuvaus. Kuvista tuli kuitenkin kauniita ja asiallisia, vaikka kansan ääni olikin se että kuvat oli typeriä ja niissä piiloteltiin liikaa ja paljasta pintaa ei näkynyt tarpeeksi. Anteeksi nyt vaan, mutta alusvaatekuva ei tarkoita mitään aslastonkuvaa, vaan kuvaa jossa näkyy alusvaatteita. Omassa kuvassani näkyy rintaliivejä ja tunikaa ja molemmat ovat alusvaatteita, joita Change -alusvaateliike oli meille kuvauksiin antanut. Alusvaatekuvaus oli hohdokas!

Viimeinen tapaaminen ennen finaalia meillä oli Tampereella, jossa Jutta Gustafsberg ja Sunneva Kantola pitivät meille luentoja ja liikuntaosuuden, johon en itse töiden vuoksi voinut osallistua, luentoja olin kyllä kuuntelemassa. Jutta ja Sunenva ovat molemmat sellaisia persoonia, että oli enemmän kun ilo nähdä heitä kisan myötä ja molemmat ovat ihanan positiivisia ihmisiä. Heidän kaltaisiaan pitäisi olla maailmassa paljon enemmän!

Lopulta tuli se suuri kauan odotettu finaali. Itselläni on harmittavan vähän kuvia finaalista, mutta tunnelma ja esiintyminen oli kivaa. Finaali pidettiin upeassa Vanajanlinnassa ja kohokohtia oli itselänio kun Aku Hirviniemi kävi kehumassa mun silmiä kauniiksi. En voittanut kisaa, enkä olisi halunnutkaan, mutta kokemus oli mieletön! En tiedä kuinka upeita tulevien vuosien kisoitsa tulee ja kun oma kisani oli vasta toinen laatuaan Suomessa, niin kymmenen vuoden päästä kisa saattaa olla täysin erilainen. Toivottavasti kisa pitää huumorin ja positiivisuuden mukanaan. Ehdottomasti olen seuraamassa 2019 vuoden kisaa finaalissa ja jos ehaluat kisaan hakea, niin en voi muuta kun suositella!

Kisa poiki itselleni haastatteluja (joista yksi alla: Nuori sielu -sivuston haastattelu), pääsyn Fashion model agencyn listoille ja uusia tuttavia, joita oli ihana tavata :)

NE päivät täällä on ollut paljon puhetta miss plus size konseptista ja me haluamme haastatella yhtä osallistujaa Niina Jormanainen saadaksemme lisää tietoa .

Kerro itsestäsi vapaamuotoisesti ?

Niina : Olen positiivinen ja monesta asiasta innostuva persoona, joka menee aina sydän edellä joka paikkaan. Rakastan liikuntaa ja innostun aina uusista haasteista ja jutuista. Pidän muista ihmisistä ja haluan tehdä töitä ihmisten parissa. Ikää minulla on 36 vuotta ja pituus on 162cm.Työkokemusta minulta löytyy asiakaspalvelutyöstä ja personal trainerina toimimisesta. Graafista alaa olen myös kokeillut, mutta se ei ollut minun juttuni, vaan palasin takaisin asiakaspalveluun. Pidän ihmisten kanssa työskentelystä ja toimin tällä hetkellä esimiehenä lasten leikkimaassa ja vedän ystäväni kanssa Fitwell valmennus -nimistä yritystä, joka vie asiakkaita ulkomaille hyvinvointimatkoille ja toimin myös online valmennuksien ohjaajana.

Miksi malliksi ?

Niina: Mallin hommia teen, koska niistä tulee hyvä mieli ja se on vähän kuin “harrastus”, joka on lähellä sydäntä, kuten esim. näytteleminen on joskus aikoinaan ollut. Tykkään esiintyä ja mallin työt ovat osa tätä intohimoa. Mallin hommia olen tehnyt useamman vuoden aikana, mutta plussa malleille ei vielä toistaiseksi ole Suomessa kovin isot markkinat. Lähinnä töitä eniten saavat ne, jotka ovat jo jollain tapaa kuuluisia. Plus size malliksi halusin (ja samasta syystä lähdin miss plus size kisaan mukaan), koska haluan toimia esimerkkinä naisille, ettei koolla ole väliä. Kehopositiivisuuden esille tuonti on tärkeää ja jos yksikin ihminen saa minun esimerkkini vuoksi itsensä liikkeelle ja ymmärtää, miten tärkeää on rakastaa itseänsä, niin olen onnistunut missiossani. Tämän vuoden Miss Plus Size kisa oli toinen Suomessa järjestetty, joten kisaan ei ole ollut mahdollista aiemmin osallistua. Kisaa en voittanut, mutta kokemus oli mahtava ja tämän vuoden kisan voittaja Niina Kuhta todella ansaitsi voittonsa ja on todella upea ja kaunis nainen. Haaveilin hetken aikaa, että olisi ihanaa lähteä Miss plus world kisoihin, mutta yksin ilman tukijoukkoja sinne on vaikea lähteä, jo ihan rahallisistakin syistä. Ehkäpä ensi vuonna Miss Plus Size -kisan voittaja lähetetään sinne ja saadaan sitä kautta auki suomalaisille plussa naisille tie ulkomaille asti.

mikä on sinun paras puolesi ?

Niina: Ehdottomasti itsevarmuus! En ole täydellinen, mutta pidän itseäni kauniina ja voimakkaana persoonana, joka haluaa muille hyvää ja olla positiivinen esimerkki. Toki minullakin on huonoja päiviä, mutta kuten Miss Plus Size -kisaa vetävä Sunneva Kantola meille opetti, niin pitää aina katsoa peiliin huonoinakin hetkinä ja kertoa itselleen olevansa kaunis, upea ja rohkea.

monet naiset ajattelevat, että plus koko on huono asia, mitä vastaat heille ?

Niina : Mielipiteitä on monia. Jotkut ihannoivat super laihoja, jotkut ihannoivat plussa kokoisia. Kaikilla on oikeus mielipiteeseensä. Mutta esimerkiksi Miss Plus Size -kilpailussa kisaajien on oltava sporttisia ja liikuntaa harrastavia naisia. Arvostelijat eivät aina välttämättä tiedä mitä kuoren alta löytyy ja esimerkiksi kun itse treenaan voimatreeniä, niin treenaan sen verran kovaa, että usein nauran itsekseni, että olisi mukava saada näitä arvostelijoita kanssani treenaamaan, jotta voisin nähdä miten suu sitten laitetaan kun eivät välttämättä pysykään minun tahdissani treenissä. Plussa koko ei todellakaan meinaa sitä, että henkilö kuolee saman tien sydänkohtaukseen, vaikka sellainen käsitys monilla onkin, että iso kokoinen on aina sairas lihavuuden vuoksi. Kyllä niitä ongelmia hoikillakin on. Kaikki on vain ja ainoastaan siitä kiinni miten elät elämääsi ja kehoasi kohtelet.

miten valmistaudut ennen kilpailua ?

Niina: Kilpailussa meille annettiin sekä kuvaus- että lavavaatteet. Asennot ja kävelytyylin sai valita melko pitkälle itse, mutta ohjeistus oli siitä missä järjestyksessä tullaan ja siinä mitä lavalla tehdään. Itse mallin töissä mallit koulutetaan Catwalk kävelyyn ja olen itse käynyt kurssin siihen liittyen oman mallitoimistoni kautta.

Miss Plus Size -kisan voittajan täytyy olla kaunis, sporttinen, positiivinen ja rohkea persoona, joka pystyy tuomaan kehopositiivisuutta esille ja kannustamaan muita pitämään itsestää .

Niina Jormanainenmiss plus size kilpailja

Negatiivinen ajattelu lihavuusleikkauksesta

Ensinnäkin mun lähete lähti tänään kohti taysia! Oon ihan superonnelinen vaikka tiedän että nyt ilmeisesti jaetaan aikoja touko-kesäkuun akselille ensikäynnille. Ihan sama, mun homma etenee nyt silt!

Oon miettinyt et miksi tätä lihavuusleikkausta pitää perutella koko ajan kaikille ja miksi niin monilla on negatiinen asenne leikkausta kohtaan? Mietin ääneen yks päivä mun  ystäville, että jos mä olisin menossa hakemaan Virosta tissit, niin tää homma ei olisi yhtään niin paha, mutta se, että joku menee laihdutuksen vuoksi leikkaukseen, niin johan on kauheeta. Mut on nyt tituleerattu luuseriksi, joka ei osaa laihduttaa ja pitää painoa poissa koska – eihän se vaadi muuta, kun sen että syöt vähemmän ja kulutat enemmän ja sitten voit pitää painoa poissa. Olen myös kuullut, että leikkaus sattuu ja että olen ihan hyvä näinkin. Joo.. Mielenkiinnosta kysyn, että jos joku uudet tissit itselleen hakenut on käynyt läpi prosessin, niin kuinka paljon vastustusta olette saaneet asiasta? Miksi tämä lihavuusleikkaus on jotenkin tabu ja paha asia ihmisten mielestä ja leikkaukseen menijä on vain huono ihminen, joka ei osaa laihduttaa ja haluaa vain nopean ja helpon reitin elämässä.

Minäpä kerron teille muutaman sanan itsestäni. Mä osaan laihduttaa. Siis ihan todella osaan laihduttaa. Oon aina jojoillut painon kanssa ja 2006 aloin laihduttaa ja tiputin painoa pois yli 30kg. Painon pudottaminen oli huippua ja sain siitä ihan älytöntä mielihyvää, etenkin muuttuneesta fysiikastani. Mutta kun paino oli pudotettu, en ensinnäkään ollut tyytyväinen itseeni, vaan olisin halunnut pudottaa lisää ja toisaalta kun olin saavuttanut tavoitepainoni ja normaalipainon ylärajan, niin mulle iski masennus. Olin pudottanut painoa niin innokkaaasti ja omistanut elämäni sille, etten ajatellut, että sen jälkeenkin pitää elää. Paino pysyi aikansa poissa, kunnes alkoi tulla ongelmia (se on ihan oma juttunsa) ja painoa alkoi kertyä takaisin päin. En saanut enää kiinni entisestä pudotustahdista ja olin  edelleen jotenkin järkyttynyt siitä tyhjyydestä minkä tavoitepainon saavuttaminen jätti muhun. Kolmannen raskauden jälkeen 2012 aloin taas pudottaa painoa (siitä pystyy lukemaan paljon täältä blogista kun aloittaa alusta). Tiputin ene dieetillä aluksi, sitten omin avuin ja lopulta personal trainerin kanssa, mutta koko ajan oli aika kovaa kamppailua. Kyllä paino taas tippui lähes 30 kg, mutta se ei vaan pysy poissa. Monta kertaa vielä tuon ison urakan jälkeenkin olen tiputellut pois esim. 10kg ja lopulta se tulee aina takaisin. Olenko siis luuseri, kun menen tähän leikkaukseen? Ehkäpä, mutta olen todella uupunut ja kyllästynyt tähän ”turhaan” painonpudottamiseen.

On todella loukkaavaa, kun mulle tullaan neuvomaan miten paino tippuu, koska voin kertoa, että mulla on pudotettuja kiloja takana yli sata kaiken kaikkiaan ja mua on ihan todella turhha tulla neuvomaan tässä asiassa, etenkin sellaiset joilla ei ole takana, kun muutaman kilon pudotus, tai eivät ole onnistuneet pudottamaan yhtään painoa. Eli on meitä ihmisiä jotka osaavat laihduttaa, on niitä jotka osaavat laihduttaa ja pitävät painon poissa ja niitä jotka ei onnistu kummassakaan. MUTTA tähän leikkaukseen ei valitettavasti pääse jos et osaa pudottaa painoa ja se täytyy todistaa. Lääkäri ei tee lähetettä, jos sulla ei ole kunnollista painonpudotushistoriaa, koska lääkäritkin on samaa mieltä ettei tämä ole oikotie onneen. Mun kohdalla kriteerit täytyy ja laihdutusta on taustalla vaikka muille jakaa, joten mä ansaitsen tän mahdollisuuuden päästä uuteen alkuun tämän avulla. Olen tehnyt niin kovan työn, että koen tän palkintona siitä kaikesta ja tämä on se tie, joka auttaa mua siinä ongelmassa, eli painon pois pitämisessä, kun tavote on saavutettu.

Se että joku luulee lihavuusleikkausta helpoksi tieksi, niin piitkä odotusaika johtuu pitkälti siitä, että sen aikana testataan potilasta, että riittääkö motivaatio ja onko hän varmasti sitoutunut hommaan. Esimerkiksi ensin pitää käydä ravitsemustrapeutin laihdutusryhmässä enedieetti läpi ja paino täytyy pitää poissa jopa vuoden ajan, ennen seuraavaan etappiin pääsyä. Helppoa? Ei todellakaan, mutta olet ammattilaisten käsissä, jotka ohjaavat pysyvään muutokseen. Leikkaus ikään kuin tiputtaa kyllä painon pois, mutta potilas saa rauhassa keskittyä opettelemaan uusia elämäntapoja ja on seurannassa parin vuoden ajan. Itselläni on siitä hyvä tilanne, että mua seurataan myös mun oman lääkärin toimesta ja käyn jokaisen etapin välillä näyttäytymässä hänelle, jotta projekti olisi mahdollisimman toimiva ja motivaatio pysyy yllä. Jos tää on sit oikotie onneen niin olkoon niin, olen tän ansainnut!

Ja mitä tulee sitten niihin ihmisiin, joiden mielestä olen itse oman tilanteeni saanut aikaan ja pitäisi myös pystyä tekemään asioille jotain, niin sitähän mä koko ajan teen. Menen yhteiskunnan rahoilla leikkaukseen, koska olen syönyt itseni erinäisitä syistä tähän kuntoon ja tämä leikkaus todennäköisesti säästää tulevaisuudessa yhteiskunnan varoja kun mua ei tartte lihavuuden vuoksi hoitaa lääkärissä. Ja sitten se viimein kysymys – miksi mut leikataan yhteiskunnan rahoilla, kun olen itse läskini hommannut? Niin miksi alkoholistit saa hoitoa tai miksi rasitusvammoja hoidetaan yhteiskunnan varoin, kun onhan nekin itse aiheutettuja? Tai miksi hevosen selästä pudonneita hoidetaan, kun nekin ihan ite meni sinne hevosen selkään? Siitä tää yhteiskunta on niin ihana, että meidät on oikeutettu saamaan hoitoa ja mun kohdalla hoito on tämä. En ehkä kuole viisikymppisenä lihavuudesta / jojoilusta johtuviin sairauksiin (jojoiluhan on aina epäterveellinen asia keholle) ja ennen kaikkea pystyn vielä liikkumaan kunnolla ilman että menee polvet, nilkat tms. joku muu kehon osa rikki, kun painoa on liikaa. Ja olen tämän jo aiemminkin sanonut, että mun lapset ansaitsee äidin läsnäolon vielä pitkän ajan jälkeen ja mä haluan elää vanhaksi, olla laiha ja nauttia elämästä kaikin puolin ilman, että olo on näin raskas kun nyt! Ja tiettekö, että aion hakea Virosta ne tissit itselleni palkinnoksi, kun tämä projekti on saatettu loppuun! Nih :D

Lääkärin vittuilua lihavalle?

On ollut aika.. mielen kiintoinen viikon alku. Ensinnäkin oon nyt kuudetta päivää kuumeessa kotona, mutta tänään lääkäri otti tulehdusarvot ja ne oli 80. Meinas et siinä rajalla et onko mulla nyt ärhäkkä virus joka ne on nostanut  tonne vai joku bakteeri. Mun yskä on pahentunut sairastamisen aikana, joten päädyttiin alottaan antibiootit varmuuden vuoksi, koska alan olla aika hiton loppu tän taudin takia. En muista et olisin tällasta vuosiin kokenut! Sairastan tosi harvoin ja nyt sit näemmä iski oikeen kunnon tauti päälle.

Maanantaina mulla oli se endokrinologi koskiklinikalla Pihlajalinnassa ja se oli erikoinenn käynti. Jotenkin koko homma oli ihan pyllystä ja se jatkuu nyt edelleen. Olin vartin etuajassa mutta en saanut ilmottaudutua itsepalvelulaitteella, joten ei muuta kun järkyn pitkän jonon jatkoks asiakaspalvelutiskille. Kuumeessa ei ihan elämän parhaita kokemuksia. Pääsin kassalle just niin et ehdin tasaks lääkärille. Lääkäri katto mua, katto lähetettä ja totes vaan et "Ei tästä sulle tautia saada. Sä olet lihava ja tää johtuu siitä." Mä siihen vaan sitten et ok. Lääkäri vielä meinas et koko sokerinrasituskoe on turha, johon mä edelleen et ok sit sillekin. Olen lihava ja mulla on ongelmia. No sain lausuntoni, jotta mun leikkauslähete etenis. Mutta nyt alkaa se mielenkiintonen vaihe. Olin fiksuna ajatellut, että kun menen nyt lääkärille, niin pyydän samalla sairaslomalapun töihin, kun olen kipeä. Lääkäri lupasi sen kirjoittaa. Hän kuunteli keuhkot ja ne oli ok. Sitten lääkäri kysyi et paljon mä tartten saikkua et kauan tää mun tauti mahtaa kestää, johon kohautin hartioitani et mistä mä voin tommosta tietää. No se kirjotti mulle saikkulapun maanantaista ja tiistaista ja sain kaiken tarvittavan jotta pääsisin kotiin lepäämään. Kävin sit hoitaan maksun ja kyselin kassalla et mistä se melkein 20€ toimistomaksu mahtoi tulla (koko käynti oli siis 140€, eli lääkärin käynti oli 120€ + toimistomaksu). Hoitaja kassalla sanoi että se tulee mm. tilavuokrasta ja käytettävistä materiaaleista kuten paperi yms. Sanoin ääneen siinä et no on kylä kalliit paperit mulla kun sain kolme tulostettua paperia matkaani.

Pääsin kotiin ja hautasin laput kassin pohjalle. No tänään kun soittelin uutta lääkäriaikaa oman kunnan terveyskeskukseen uuden sairaslomalapun vuoksi, otin esille endokrinolgin kirjoittaman lapun ja vilkaisin sitä. Se näytti tältä:

Huomaako kukaan mikä lapussa mättää? Mun sairasloman syy on siis lapun mukaan lihavuus ja toissijainen poissolon syy tää mun tauti. Mä olen ihan hieman vittuuntunut ton lapun vuoksi. Saakohan lihavat sairaslomasta palkkaa ihan vaan sillä syyllä et on lihava, koska jos saa niin taidan saikuttaa loppuelämäni jos se on syy olla poissa töistä ja siitä saa rahaa.  No ei taida riittää palkan maksun perusteeksi tämä lappu. Soitin sitten Pihalajalinnaan et vaadin korjauksen tähän saikkulappuun ja sain soittoajan samalle lääkärille ensi viikon maanantaille. Tilannehan on se, että silloin saikkulappu ei enää ehdi palkan maksuun. Tai saattaa ehtiä jos haen sen, mutta maanantai-iltana mulla on menoa ja tiistai-iltanna ehkä ehtisin sen hakea, jollon saisin sen keskiviikkona palkan maksuun, mutta luultavasti silloin on jo myöhästä ja saan olla ilman kahden päivän palkkaa. JA mun mielestä on todella kohtuutonta että mun pitäisi taas maksaa siitä, että mä haen ton lapun uuden version. Eli taas bensat Tampereelle ja sitten vielä parkit. Ei mene läpi tämä homma. Mun mielipide asiasta on nyt se että toi lääkäri ei siedä lihavia ihmisiä ja ihan vittuillakseen laittoi ton diagnoosin lappuun. Ei lääkäri voi tehdä tollasta! Mun piti laittaa palautetta Pihlajalinnalle asiasta mutta ei varmaan yllätä ketään, että Pihlajalinnan palautesivut ei toimi. Pääsen kirjaamaan palautteen, mutta en saa lähetettyä sitä ja vika ei ole mun koneessa, koska kokeiltiin mun isän tabletilta samaa vielä eikä se toiminut siinäkään. Laitoin palautteen sitten suoraan Pihlajalinnan asiakaskokemusjohtajalle ja toivon todella, että hän lukee mun palautteen. Pyysin et mulle palataan asiassa puhelimitse tai sähköpostilla. Mun isä oli sitä mieltä et voisin soittaa vielä huomenna Pihlajalinnan potilasasiamiehelle jo ihan senkin vuoksi, että lääkäri ei suostunut tutkimaan sokeriavon syytä mitenkään ja myös ton saikkulapun takia.

Jotenkin tää sairastaminen ja kaikki ottaa päähän ihan sikana, ja on vielä huoli mun toimisteen asioista, kun oon poissa ja en jaksa tehdä yhtään mitään täällä kotonakaan. Positiivisena puolena nyt on se, että huomenna mun lääkäri, joka on hoitanut tätä leikkausasiaa eteen päin, soittaa mulle ja jos sit saatas se lähete viimeinkin matkaan :)

Pysykää te muut terveenä <3

Reaktiivinen hypoglykemia?

En saanut lähetettä vieläkään lihavuusleikkaukseen.. Luulin, että kaikki arvot oli hyviä, mutta sokeriarvot ei sitten olleetkaan. Paastosokeri oli, mutta sokerilitkun juomisesta kahden tunnin päästä ollut arvo ei ollut yhtään hyvä, vaan aivan liian matala. Asiasta lausunnon kirjoittanut lääkäri oli kirjoittanut mun omalle lääkärille näin:

"Chat
Hälylabra
120 min glukoosiarvo 2,7. aterian jälkeinen hypoglykemia. Onko syömisen jälkeen hypo-oireita, johon syö lisää?
Periaatteessa haiman betasoluhyperplasia mahdollinen, reaktiivinen hypoglykemia?
Endokrinologin kons jatkossa lienee paikallaan, sokerinrasitus insuliinimäärityksineen?"

Mä olen ens maanantaina nyt sit menossa endokrinologille, joka kertoo mitä nyt tehdään. Diabeeteksestä ei ole kyse, vaikkakin hypoglykemia usein liittyy siihen ja hypo-oireet usein kertovat alkavasta diabeteksestä, mutta yleensä silloin hypo-oireet tulee paastosokeriarvon vuoksi, joka mulla oli ihan hyvä.

Mutta juttelin tästä lääkärin kanssa ja ollaan puhuttu puhelimessakin vielä tänään ja kyseessä on siis aineenvaihdunnallinen häiriö, joka todennäköisesti on syy siihen miksi mulla paino nousee. Eli kun syön ruokaa, niin mun verensokeri nousee ensin ja sitten se painuu alas, vaikka sen kuuluisi edelleen jatkaa nousuaan ja elimistö alkaa huutamaan lisää syötävää, vaikka maha olisi täynnä. Hypoglykemia on siis tila, jossa imeytyvä sokeri nostaa terävästi veren insuliinia, jolloin reaktiona siihen on, että verensokeri saattaa ylikorjautua liian alas..

Tässä hypoglykemian oireita:

Adrenaliinioireet alkavat, kun verensokeri alittaa tason 3,3–3,5 mmol/l. Oireet ovat seuraavat:

• vapina, käsien tärinä

• hermostuneisuus

• sydämentykytys (tiheä pulssi)

• hikoilu

• nälän tunne

• heikotus

Hermosto-oireet alkavat, kun verensokeri on laskenut tasolle 2,5–2,8 mmol/l. Oireet ovat seuraavat:

• väsymys, uupumus
• keskittymisvaikeus, ajatus ei kulje
• päänsärky
• uneliaisuus
• huimaus, pyörrytys
• epätavallinen tai riitaisa käytös (mun kohdalla paha nälkäkiukku :D )
• näön hämärtyminen, näkeminen kahtena
• pahimmassa tapauksessa kouristuksia ja tajuttomuus (jos verensokeri on laskenut alle tason 2 mmol/l).

Siis ihan oma syy lihominen on sen puolesta, että syön ihan itse sen ruokamäärän mitä suuhuni ahdan, mutta syy miksi syön on se, että tuo aterian jälkeinen hypoglykemia saa mun elimistön luulemaan, että mulla on nälkä, josta johtuu se että tuntuu etten oikein ikinä ole kylläinen, tai saa tarpeekseni sokerista. Mua on aina hävettänyt kun ollaan syöty jotain ja tunnin päästä jo tuntuu, että mulla on nälkä, vaikka on ihan selvää, ettei niin kuuluisi olla. Tai kun normaalisti syödään esim. karkkia niin raja yleensä tulee vastaan, mutta mun tekee koko ajan vaan enemmän ja enemmän lisää. Varmaan ruokavaliohoidolla selvitään tästä, mutta millaisella, koska mulla tätä ongelmaa aiheuttaa välillä ihan ruisleipäkin. Ja ilmeisesti pitää varmistaa ettei haimassa ole ongelmaa.. Mutta katsotaan mitä endokrinologi sanoo maanantaina ja sit jatkuu hommat. Lähete siis lähtee kyllä matkaan, kunhan vaan nyt kaikki tämmöset on tutkittu. Lääkäri meinasi, ettei taysissa päästetä tällaisilla arvoilla kuitenkaan leikkaukseen ilman tutkimusta, joten katsotaan nyt kaikki kuntoon kerralla, niin ei tartte jonotella taysin päässä näiden takia. Tää ei vaan yhtään sovi mun "kaikki mulle heti ja nyt luonteelle" :D

No joo, tällaista siis tänään ja tuli aika puskista, mutta sulattelen tietoo ja yritänolla tyytyväinen et kaikki tutkitaan nyt kunnolla.