Elämä ahdistuneisuus häiriön kanssa

Multa on kyselty, että miten mulle kävi, kun olen vuosia sitten blogissa kirjottanut siitä et aloitin psykoterapian. Mulle kuuluu nykysin ihan hyvää 😊

Luin vähän aikaa sitten kirjoituksen masennuksesta, jonka julkaisin mun face seinälläkin ja tuntu tärkeältä, että joku kirjoittaa asioista ja antaa kasvot niille. Olen useamman viikon miettinyt, et onko mun blogi enää sellainen, johon haluan asiasta kirjoittaa, mutta teen nyt ainakin tämän postauksen aiheesta.

Moni puhuu usein masennuksesta, mutta meitä mielenterveyspotilaita on monenlaisia ja omalla kohdallani sairauden nimeksi tuli ahdistuneisuushäiriö. Täällä blogissa kirjoitin silloin, kun aloitin tieni mielenterveystoimistossa ja kun nyt jälkeen päin luin kirjoituksiani, niin ne oli kyllä täynnä ahdistusta. Kamalaa luettavaa!

Mun tarina mielenterveyskuntoutujana alkoi siitä, kun menin omalääkärille ja sanoin että mun olo on niin kamala, että mun on pakko päästä puhumaan jonnekin asiasta, et mä olen varmaan tosi pahasti masentunut. Sain lähetteen mielenterveystoimistoon ja alle kuukaudessa sain ajan ensi käynnille psykologin juttusille. Ensimmäisellä käyntikerralla mä itkin aivan lohduttomasti ja pyysin, että saisin mielialalääkityksen, koska en vaan jaksa mun kauheata olotilaani, mutta en saanut lääkitystä – en kuulemma tarvinnut sitä. En osaa kuvailla sitä olotilaa kunnolla mikä mulla oli silloin, mutta parhaiten ehkä saan kuvattua sen niin, että oli kuin joku satakiloinen olio olisi istunut mun rintakehän päällä ja olin väsynyt, väsynyt ja väsynyt. Miten kukaan voikaan olla niin väsynyt! Kävin psykologin juttusilla useamman kuukauden ja siellä aukesi mun tilanne sen verran, että masennusta mun kohdalla ei ollut, mutta ahdistuneisuushäiriö kylläkin, joka mun menneisyyden vuoksi oli melkein enemmän kuin varma asia ja kun vielä otetaan mun luonne siihen päälle, niin saatiin mahtava ahdistuneisuuden yhtälö. Kun olin aikani käynyt mielenterveystoimistolla, päädyttiin siihen, että menen vuodeksi psykoterapiaan ja se oli todella hyvä päätös. Edelleenkään kukaan ei mulle tarjonnut lääkkeitä, enkä mä niitä lopulta enää halunnutkaan. Vuosi psykoterapiassa oli opettavainen ja siellähän ei koeta mitään ihmeparantumista mutta jos olet valmis ja halukas tutkimaan omaa itseäsi ja halukas parempaan elämänlaatuun, niin psykoterapiasta on apua. Kukaan psykoterapeutti ei sua pysty parantamaan, ellet ole itse valmis muutoksiin ja havainnoimaan omat voimavarasi ja heikkoutesi. Sinun pitää olla avoin kaikelle ja ehdottoman rehellinen itsellesi ja tiedostaa myös, että sinussa voi olla virheitä, jotta pystyt parantumaan. Omalla kohdallani ei voi sanoa, että parantuisin tästä sairaudesta koskaan, koska osittain tää on mun luonteenpiirre, mutta mun psykologi sanoi mulle, että näkee tän myös mun vahvuutena, jos vaan käytän sitä oikein elämässä. 

Mä olen todella tunteellinen ja sympaattinen ihminen. En aina ehkä näytä mun tunteita ja itke muiden nähden mutta sisäisesti mun tunne-elämä menee vuoristorataa laidasta laitaan. Psykologi kuvasikin sitä mun väsymykseen johtavaa tilannetta niin, että kun muilla ihmisillä kahden tunnin aikana on muutama tunne mitä ne käy läpi, niin mulla on kaksikymmentä ja se ei ole ihme, että väsyn, kun en hallitse tilannetta.

Mulla ahdistuneisuus siis näkyi lähinnä väsymyksenä ja vuosia multa otettiin verikokeita yms. että syy väsymykseen selviäisi, mutta kukaan ei koskaan sanallakaan maininnut, että voisinkohan tarvita mahdollisesti psykologin apua väsymykseeni. Toisaalta en ehkä olisi aiemmin ollut valmis matkaamaan omaan mieleeni, koska sieltä löytyi sellaisia asioita, jotka mieli oli peitonnut vuosiksi piiloon, kuten monesti mielenterveyspotilaille käy kun tulee traumaattisia kokemuksia. Toinen mikä oli mulla isoin oire pahimpina hetkinä, oli mieletön kuoleman pelko. Sain lieviä paniikkikohtauksia, koska pelkäsin kuolevani ja ne tuli lähinnä nukkumaan mennessä, jolloin en saanut nukuttua. Pelkäsin että mulle käy jotain ja kuka sitten hoitaa mun lapsia tai kun lapset oli esim. anopilla yötä niin pelkäsin, että anopille käy jotain ja, että lapsille tulee hätä sen vuoksi. Pelkäsin aina ja koko ajan, että jollekin mun läheiselle käy jotain. Jos mies oli 10 min myöhässä kotiin tulosta töistä tullessa niin kuvittelin aina, että oli sattunut jotain pahaa. Lisäsin omaa ahdistustani tällaisilla asioilla. Ja yksi, mikä oli myös suuri ahdistuksen aiheuttaja oli se, että en voinut tehdä virheitä ja kaiken piti olla aina täydellistä. Jos tein pienenkin virheen, niin soimasin siitä itseäni ja kotona piti aina kaiken olla viimeisen päälle siistiä tai siellä olo ahdisti - tämä on kuulemma tyypillinen piirre ahdistuneisuushäiriöiselle, koska jos koti on turvapaikka ja siellä ei saa vallita kaaos. En myöskään osannut sanoa kunnolla ei ja mulla oli kauhea tarve miellyttää ihmisiä ja väsytin itseni sillä, etten osannut antaa itselleni lupaa levätä, vaan menin koko ajan, koska ajattelin sen olevan hyvä juttu etten väsähdä kokonaan kotona.

Mistä mun ongelmat sitten alkoivat? Sitä ei täysin varmaksi sanoa, mutta muista olleeni jo teiniaikana tosi voimakkaasti tunteva ja oli välillä vaikea ymmärtää omia tunnekuohuja. Kirjoittaminen on ollut mulle yksi tapa päästä eroon ahdistuksesta ja nollata aivot pahan olon keskellä. Silloin saan koko ahdistuksen pois mielestä henkisesti ja fyysisesti ja saan purkaa tekstiksi tunnekuohujani. Tällainen ahdistuneisuushäiriö on muuten kuulemma myös hyvin yleistä mun ikäisillä kirjailijoilla. No joka tapauksessa palataan taas asiaan.. Eli koen, että tilanteen on laukaissut mun kohdalla lopullisesti se kun sain anafylaktisen allergiareaktion kesken lenkin. Niitä tuli useampia ja mulla todettiin rasitusanafylaksia, johon liittyi todennäköisesti jokin ruoka-aine, mutta virallista syytä ei löytynyt. Itse luulen, että se johtui siitä, että mun työpaikka oli ihan homeessa ja oirehdin siellä todella paljon. Mut jätettiin tosi yksin noitten allergiareaktioiden kanssa ja kun oikeata syytä ei selvinnyt, niin aloin pelätä että kuolen ja siitä tää kaikki on sitten lähtenyt pahenemaan. Sain keskenmenonkin yhden anafylaktisen reaktion vuoksi ja jotenkin surua on mahtunut niin paljon, ettei mun pääni enää kestänyt sitä. Oli vaikeaa rahallisesti, menetin vauva, meidän koira kuoli, mies oli ulkomailla, mummulle ja mun kaverille molemmille tuli aivoverenvuoto, tutun vauva koki kätkytkuoleman, mä tein töitä ihan liikaa ja tuli burn out ja repesin kaikkeen mihin mua pyydettiin. En osannut sanoa ei ja en osannut tarvita omaa aikaa, enkä osannut olla mun lasten kanssa. Kolmannen lapsen syntymä sitten jotenkin laukaisi mut ajattelemaan asioita ja hakeuduin lopulta sinne mielenterveystoimistoon. Ja psykoterapia avasi mulle mun menneisyyttä ja vaikka kaikki sieltä löytynyt ei ollut mieluista, niin sain kuitenkin niistä avaimia ymmärtää, miksi olen tietynlainen joissakin tilanteissa.

Nykyisin osaan elää itseni kanssa. Osaan sanoa ei, osaan heivata ihmiset, joista en pidä, pois mun elämästä ja rakastan yksin olemista eli yksin mörköilyä! Voi että mä tykkään siitä. Mä olen nykyisin erilainen ihminen, olen enemmän läsnä kotona, en ole väsynyt ja osaan tehdä töitäkin sopivasti - tosin mun työpaikassa on se vika, että tykkään siitä tosi paljon, joten sinne on kyllä ihan mukava aina mennä, vaikka menisikin vähän ylitöiksi. Mä olen melko vahva persoona ja ne hetket, joina en ole, niin en näytä niitä ulos päin. Luhistuin ensimmäisen kerran paniikkikohtauksen vuoksi mun työpaikallani (kun en tajunnut et mulla oli 39 astetta kuumetta) ja silloin mun esimies ja työkaverit oli puhuneet, että ei olisi uskoneet, että näin vahva ihminen voisi olla näin hajalla. Mikä sitten on vahvuutta ja mikä ei? Mun mielestä on myös yksi vahvuus osata hajota, kun sen aika tulee ja kertoa se ääneen. Ymmärtää ettei ole huono, vaikka ahdistaa tai on masentunut ja että se ei ole vahvuutta, että salaa olonsa kaikilta. Mun mielestä ahdistus ja masennus ei ole häpeä ja psykoterapian pitäisi olla kaikille pakollista vaikkei olisikaan mielenterveysongelmia, koska siinä pääsee tutustumaan itseensä samalla. Mä olen kertonut isoon ääneen kaikille, että kävin psykoterapiassa ja haluan että muutkin uskaltaa sinne mennä. Hakekaa apua ja kertokaa muille jos teillä on paha olo, koska siihen kyllä saa apua vaikka se toipuminen on hidasta. Miss plus size kisaankin lopulta osallistuin vain sen vuoksi, että jos olisin voittanut, niin olisin ollut mielenterveyspotilaiden ääni, mutta tuomariston mielestä se ajatus ja halu ei ollut riittävä voittoon. Halusin olla esimerkkinä, jotta muutkin uskaltautuisivat aloittaa toipumisen ja hakea apua.

Mutta mitä minulle kuuluu nyt? Olen sairas, edelleen ja tulen aina olemaan. Mutta mä pärjään tämän kanssa ja elämä on melko helppoa. Mun kohdalla huono on vaan se, että mä pärjään, kun aurinko paistaa, mutta syyskyyn pimeys tuo AINA mun oireeni takaisin. Jokainen talvi on paskaa ja vihaan pimeyttä ja sitä, että ahdistaa kun on pimeää, ahdistaa eikä edes ole syytä sille. Mutta mä olen selvinnyt melko hyvin talvet silti opittujen asioiden ansiosta ja olen ylpeä itsestäni. Tämä talvi on nyt vaan erilainen kuin aiemmat. Päätin, että en aio olla väsynyt koko talvea ja ahdistunut turhaan. Mä aloitin ssri -lääkityksen syksyllä ja tämä talvi on ollut ihana! En kaipaa etelään, kun ei ahdista, enkä ole väsynyt ja ahdistunut. Mun kohdalla lääkitys tulee olemaan kausiluontoinen, eli aion aloittaa tämän lääkityksen uudelleen ensi syksynä, koska olen sen velkaa itselleni ja mä ansaitsen tän näiden vuosien taistelujen jälkeen. Taistelin pitkään ajatusta vastaan, että minä söisin lääkitystä, mutta nyt on vaan katsottava tosiasioita ja uskottava, että tulen aina talvisin olemaan ahdistunut, koska kaamosaika ei vaan sovi mulle ja tuskin paranen siitä koskaan. Lääkitys puretaan keväällä pois ja olen kesän ilman. Mulle lääke on sopinut hyvin, eikä sivuoireita ole tullut (no paino on noussut kun lisää ruokahalua, mutta sen voisin hillitä jos olisin ollut halukas). Ja tiedättekö, mua ei yhtään hävetä sanoa, että tarvitsen lääkityksen siihen, että mun pieni pääni pärjää ajatuksinensa paremmin. Ja tämä lääkitys ei tee zombiksi, vaikka sellaisia typeriä kirjoituksia netti onkin pullollaan. Olen erittäin voimakkaasti tunteva edelleen, mutta nyt ei vaan ahdsta J

Onnellisia hetkiä ja tsemppiä kaikille teille, jotka taistelette mielenterveysongelmien kanssa! Olette voimakkaita ja upeita ihmisiä ja älkää antako pahan olon voittaa ja vallata teitä <3

Kuulumisia

Mun lähete on nyt mennyt Taysiin Hatanpäälle ja eilen sitten soittelin sinne ja kyselin, että mikä jonotilanne. Hoitaja sanoi että voi mennä puoli vuitta tai voi olla et ajan saa nopeemmin, mutta odotettava on. En siis odota sinne pääsyä ennen kesäkuuta. Kysyin sitten, että onko jotain mitä voin tehdä tai edes auttaa leikkaukseen pääsyä, niin hoitaja ehdotti, että vetäisin nyt ravitsemusterapeutin ene -diettin ennen ekaa aikaa, joka nopeuttaa hommaa niin, ettei ekan käynnin jälkeen tartte enää sitä tehdä, kun se on vaatimuksena kuitenkin. Tällä kyseisellä enendiettillä pitää tiputtaa vähintään 7% painosta pois ja siitä pitää jäädä raportointi omakantaan, jotta se on virallista. No minäpä soitin sitten mun lääkärille ja kysyin, että miten edetään ja sain lähetteen ravitsemusterapeutille, jotta homma saadaan alkamaan. 7.1.2019 on nyt sitten sinne aika ja sitten ollaan astetta viisaampia ja toivon mukaan saan ohjeistuksen dieettiä varten kuntoon. Jee, en malta odottaa! Jos kaikki menee hyvin, niin saatan päästä leikkaukseen jo 2019 vuoden puolella :) Olen lopettanut mun melkein vuoden kestäneen karkkilakon ja näin mennään nyt sitten tämän vuoden loppuun. ensi vuonna uusi karkkilakko ja sokerin syönnin vähentäminen, ihan jo dieetinkin vuoksi.

Mun flunssat alkaa olla selätetty ja tuntuu, että pitkästä aikaa jaksaa vähän tehdäkin jotain kun ei yskitä koko aikaa. Olin pari päivää Helsingissä työpaikan koulutuksessa, joka koski johtamisen taitoja ja täytyy sanoa, että kun on törmännyt vaikka millaisiin johtajiin, niin olen onnellinen, että olen pitänyt kiinni omasta tavastani johtaa. Kaikki mun eismiehet ei aina ole pitäneet siitä, että olen läheisissä / hyvissä väleissä mun alaisien kanssa, mutta nyt mulla on työnantaja joka kannustaa juuri sellaiseen ja jonka arvot kohtaa mun arvot. On helppo hengittää tällaisen työnantajan kanssa ja tuntuu ihanalta istua koulutuksessa ja todeta ne tavat vääriksi, joita olen aina pitänyt väärinä johtamistapoina. Tosin toisaalta vaikka itse kärsinkin huonosta esimiehestä aikani, niin erilaisten esimiesten kautta oppii luomaan oman tyylinsä ja tapansa. Toisinaan täytyy nähdä kaikkea, jotta osaa olla tarpeeksi nöyrä omassa työssään ja arvostaa työnantajaansa. Tällä hetkellä olen onnellinen työstäni, työnantajasta ja mun ihanasta työporukasta ja muista kollegoista. Tunnen olevani paikassa johon kuulun ja muutenkin oma elämä on jotenkin helppoa ja leppoisaa. En voi uskoa, että meidän nuorin menee kouluun ens vuonna ja mun esikoinen pääsee ripille! En jaksaisi päivääkään enää pikkuvauva-arkea, vaan nautin siitä että mulla on niin ihanat omalaatuiset lapset, jotka uskaltaa olla sellaisia kun ovat. Jotenkin kun niitä nyt katsoo, niin ei me nyt ehkä olla kovin huonoja vanhempia oltu :) Ja nyt kun lapset on jo melko isoja niin sitä uskaltaa haaveilla jo sellaisitakin asioista mitä voi tehdä kun lapset on lähteneet kotoo. Onneksi meillä on miehen kanssa samanlaisia haaveita. Ja ennen kaikkea kun lapset on noin isoja, niin arki ei ole enää sellaista päivä kerrallaan selviytymistaistelua. Niin paljon kun meidän lapsia rakastankin, niin onneksi ei tartte enää tehdä niitä lisää :D

Viikonloppuna olin ystävien kanssa risteilemässä ja olihan kiva reissu vaikka tauti verottikin vielä ja jouduin nukkumaan aika paljon laivalla.

Millaista on olla lihava?

Uskokaa tai älkää, mutta lihavana oleminen ei oikeastaan tunnu miltään. Joskus sen jopa unohtaa, kunnes tulee vastaan joku laihdutusmainos, tai joku ottaa asian puheeksi. Ja huomaa sen sillonkin kun vastaan tulee nainen, jolla on hyvä kroppa ja näet mielettömän kyykkypyllyn ja ajattelet et "ai saatana miten hyvä perse, et tollasen mäkin haluisin". Sit on niitä lättänä peppuja, joista ajattelen et no ihan sama oonko tällainen vai tollanen.

Käytiin taas tossa yksi päivä keskustelua siitä mikä erottaa lihavan ja laihan toisistaan, muuten kun koko. Mun hoikat ystävät on jotenkin tosi ihania kun ne aina kauhistuu kun kuulee mun painon ja usein sanoo että "ei kyllä uskois et painat niin paljon" tai useat sanoo, ettei ne huomaa mun painoa kun olen tällainen persoona. Ja tiedättekö ettei se aina ole itselläkään mielessä kun joskus (hieman ilkimielisesti) puhutaan ihmisten ulkonäöstä. On niin helppo arvostella muita, vaikka ei itsekään ole täydellinen. Ja tässä vaiheessa tulikin puheeksi se kun lihavia ihmisiä arvostellaan, etenkin laihat ihmiset. Oli huvittavaa olla joskus mun hoikan ystävän kanssa liikenteessä, kun hän arvosteli erään ihmisen kokoa ja arvosteli kyseisen henkilön syömisiä, että miten pielessä ne oli. Olin viettänyt päivän tämän hoikan ystäväni kanssa ja hän oli aamulla juonut kupin kahvia, polttanut tupakkaa, syönyt kermamunkin, juonut kahvia, polttanut tupakkaa taas ja olimme iltakahvilla yhdessä. Hän oli siis koko päivänä juonut monta kuppia kahvia ja syönyt kermamunkin! Ja hän arvosteli lihavan ihmisen syömistä. Tajuaako kukaan muu miten hullunkurinen tilanne oli? Ja kaiken lisäksi tämä kyseinen ihminen kenestä puhuttiin oli saman kokoinen kun minä. 

Monesti mietin kun "hoikat ihmiset" joilla ei ole ollut painon kanssa ongelmia arvostelevat ihmisten tapoja laihduttaa tai esimerkiksi sitä kun joku pudottaa ene -dieetillä, että kuinka pieleen henkilö tekee kaiken, että mikä oikeus ihmisellä on arvostella muita, joka ei itsekään syö täydellisesti, . Monestihan ihminen joka laihduttaa ruokavaliolla syö paremmin kuin moni muu ihminen ja esimerkiksi ene -dieetti katkaisee syömiskierteen ja pusseista saa kaiken tarvitun ravintoainemäärän vuorokaudelle, mitä arvostelevat ihmiset ei saa. Ihmettelen muutenkin ihmisten tapoja tuomita erilaisia dieettejä. Ene on niistä kaikista pahin, kun eihän enellä voi laihduttaa kun paino tulee kuitenkin takaisin - no minäpä kerron, että kyllä se tulee minkä tahansa dieetin jälkeen, jos et pidä kiinni siitä, ettet palaa vanhaan takaisin. Painon takaisin nousu on ihan ihmisen oma vika, ei sen ene -dieetin. Tiedän ihmisiä, jotka on ene -dieetillä pitäneet painon hienosti pois ja tiedän niitä jotka on taas lihoneet vaikka ovat järkevästi ruokavaliolla laihduttaneet. En yhtään ihmettele, ettei ihmiset osaa laihduttaa kun aina jossain dieetissä on jotain vikaa. Itse puhun viimeiseen asti ravitsemus suosituksista. Luotan niihin, koska niiden osalta on tehty kymmenien vuosien ajan tieteellistä työtä ja muut dieetit ovat vain huuhaata. Toki olen myös sitä mieltä, että laihduttaa saa miten haluaa, jos se toimii, mutta mikä on sitten se tapa jolla painon saa pidettyä pois. Voin kertoa, että jos syö paljon karkkia ja muita sokeripitoisia herkkuja, niin paino tulee takaisin vaikka olisit laihduttanut miten ja se ei ole yhtään niiden mun laihdutuskeinojen syytä :D Inhoan myös sitä kun joku sanoo että lihoin e-pillereiden takia tai lihoin kun lopetin tupakan polton, tai lihoin kun aloitin mielialalääkkeet. Olisiko helpointa aloittaa elämäntapamuutos, jos kohtaa tosiasiat ja myöntää että on lihonut ihan sen vuoksi mitä itse sinne suuhun on laittanut? Toki mielialalääkkeet yms. lisää ruokahalua ja se lisää syömistä, mutta ei se pieni pilleri itsessään lihota. Enkä halua loukata kenenkään mieltä asialla, mutta tämä nyt vaan on fakta. Enkä missään nimessä väitä etteikö olisi lääkitystä joka esim. turvottaa ja nostattaa sen vuoksi painoa, tiedän että sellaistakin sattuu.

Nyt kun oon kirjottanut ihmisten arvostelusta, niin en halua että kukaan ottaa itseensä, koska voin 100 % varmasti sanoa, että kaikki sitä harrastaa enemmän tai vähemmän, liittyi se sitten painoon tai esim. miehen partaan tai viiksiin. Ja kyllä me lihavatkin arvostellaan välillä muita, vaikka se ei aina niin asiallista olisikaan. Mutta siihen perimmäiseen syyhyn mistä aloin kirjoittamaan - miltä tuntuu olla lihava? Itse koen asian niin etten huomaa eroa siihen kun painoni on ollut alimmillaan. Olen edelleen yhtä notkea, olen paremmassa fyysisessä kunnossa kun hoikimmillani, en polta tupakkaa enää ja jalat kantaa ihan yhtä hyvin. Mutta sitten kun tulee tilanne jolloin mies halaa mua, niin kädet ei yllä yhtä hyvin ympärille kuin aiemmin, peilikuva ei näytä niin hyvältä, vaikka toki ihan kivoja vaatteita nykyisin on tämänkin kokoisille. Ehkä en sitten ole vielä niin lihava, että kokisin tämän super isoksi ongelmaksi, ehkä muut tekevät tästä ongelmaa enemmän kuin itse? Mä en muista et mun paino olis sisnänsä ollut koskaan ongelma mulle kun mua ei ole kiusattu tai kukaan ei ole lääkärissä mun painosta mulle juurikaan maininnut paitsi Pihlajalinnan lääkäri (joka ei muuten edes pahoitellut tapahtunutta, enkä ole saanut asiakaspalautteeseeni vastausta). Yksi ainoa kerta on joka on jäänyt mieleen mun elämässäni on se kun istuin yläastellaa ysiluokalla rappusilla ja mun luokan pojat naureskeli takana ääneen et "kauheet selkäläskit". En silloin ollut mitenkään superlihava, mutta tuo on jäänyt mieleen niin että inhoan omaa selkääni vielä tänäpäivänäkin vielä niin että se vaikuttaa mun pukeutumiseen ja minäkuvaan paljonkin. Mulle on aina voinut heittää herjaakin mun painosta ja olen sitä aika rankalla kädellä tehnyt itsekin ja ehkä mä olen hieman tyhmä jos en tajua et joku on tehnyt sitä tahallaan tai ilkeyttään, koska moni mun kokoinen puhuu että on koko elämänsä kuullut pilkkaa koostaan. Jos on varustettu heikommalla itse tunnolla, niin ehkä silloin ottaa itseensä pahemmin pilkan, vai enkö mä vaan sit ole oikeasti siihen törmännyt..? Mutta sen mäkin olen tajunnut, että kun olet lihava niin sua saa arvostella häikäilemättömästi.

Laiha minä

Lihava minä.

Laiha minä.

Lihava minä.

Miss Pluss Size kisa 2018

Olin yksi niistä onnekkaista jotka valittiin mukaan Miss plus Size kisaan tänä vuonna. Koko homma lähti liikkeelle herjasta ja kun sain kutsun noin tuhannen naisen joukosta Casting -tilaisuuteen, mietin pitkään, että menenkö vai en. Mun miehenkin piti vakuuttaa mulle, ettei ole noloa lähteä kisaan. Jotenkin kaikki missikisat saa ihmiset näyttämään niin hölmöiltä, että ajattelin, ettei tällaisiin kisoihin lähde kuin höhlät ihmiset. Mun ystävät ja työkaverit tuki mua tosi paljon ja meinasivat että ehdottomasti menen, että sopisin kisaan mielettömän hyvin. Kisaan oli haettu sosiaalista, kehopositiivista ja liikunnallista henkilöä. Päätin lähteä katsomaan Casting tilaisuutta, jonne saapui mun lisäksi 29 upeaa naista ja toivoin, että aika kuluisi nopeasti, että pääsisin kotiin nopeasti, kun turha käynti tämä oli kuitenkin. Olin varma, että menisin vain tuomareiden eteen sanomaan muutaman sanan ja sitten lähtisin kotimatkalle. Tuomareiden edessä käytiin yksin ja sitten ryhminä ja lopulta tuli tieto, ketkä olisivat kymmenen naisen joukossa kisaamassa Miss Pluss Size 2018 tittelistä. Mun nimi sanottiin ensimmäisenä ja meinasin tippua penkiltä, koska en ollut uskoa todeksi hommaa. Finaalikymmenikkö otettiin saman tien meikkiin ja kampaukseen ja saimme Dream hairin hiudspidennykset, Flormarin meikkejä ja saimme pitää Jutta -malliston kuvausvaatteemme. Päivästä tuli pitkä, mutta sitäkin antoisampi ja pääsimme tutustumaan vähän toisiimme kiireisen päivän keskellä. Oli outoa astua kameran eteen ja vielä oudompaa yrittää ymmärtää, että kuvani olisi kohta pitkin Suomea usean lööppilehden sivuilla, koska kaikkia tietysti kiinnostaisi millainen toisena Suomessa järjestetyn Miss Plus Size kisan kiljaijat olisivat. Kotimatkalla sain todella paljon kannustavia kommentteja ystäviltä ja sukulaisilta.

Toinen tilaisuus, jossa kokoonnuimme porukalla oli Seiskapäivälehden kuvaukset. Kuvaukset oli huiput ja päivä taas pitkä. Seiska lehden kuvia jouduimme odottamaan aika kauan, mutta pidin kuvasta ja se oli mielestäni onnistunut. Kuvauksiin meille toimitti vaatteet Muotiputiikki Helmi ja rakastin vaatteita mitä meille oli tuotu! Ne istuivat muodokkaille naisille päälle todella hyvin.

Kolmas kokoontuminen meillä oli Vikin xprs laivalla. Me pidettiin show siellä ja oikeastaan vasta laivalla selvisi mitä siellä oikeasti tapahtuisi. Ensin mentäisiin lavalle kierrokselle Jutta -malliston vaatteissa ja toinen kierro muotiputiikki Helmen vaatteissa. Joka kierroksella piti aina sanoa muutama sana, joita viime vuoden voittaja Marjaana Lehtionen ja kisaa luotsaava Sunneva Kantola meiltä kyselisivät. Jännitti, mutta hyvin se kaikki meni ja oli kivaa. On kivaa ottaa selfieitä ja kuvia, kun koko porukka harrasti samaa ja saman henkisten ihmisten kanssa oli viihdyttävää olla. Yksi meistä voitti yleisöäänestyksen laivalla ja sen en ollut minä, mutta voittaja ansaitsi voittonsa :)

Lopulta koitti kaikkien etukäteen jännittämä alusvaatekuvaus. Kuvista tuli kuitenkin kauniita ja asiallisia, vaikka kansan ääni olikin se että kuvat oli typeriä ja niissä piiloteltiin liikaa ja paljasta pintaa ei näkynyt tarpeeksi. Anteeksi nyt vaan, mutta alusvaatekuva ei tarkoita mitään aslastonkuvaa, vaan kuvaa jossa näkyy alusvaatteita. Omassa kuvassani näkyy rintaliivejä ja tunikaa ja molemmat ovat alusvaatteita, joita Change -alusvaateliike oli meille kuvauksiin antanut. Alusvaatekuvaus oli hohdokas!

Viimeinen tapaaminen ennen finaalia meillä oli Tampereella, jossa Jutta Gustafsberg ja Sunneva Kantola pitivät meille luentoja ja liikuntaosuuden, johon en itse töiden vuoksi voinut osallistua, luentoja olin kyllä kuuntelemassa. Jutta ja Sunenva ovat molemmat sellaisia persoonia, että oli enemmän kun ilo nähdä heitä kisan myötä ja molemmat ovat ihanan positiivisia ihmisiä. Heidän kaltaisiaan pitäisi olla maailmassa paljon enemmän!

Lopulta tuli se suuri kauan odotettu finaali. Itselläni on harmittavan vähän kuvia finaalista, mutta tunnelma ja esiintyminen oli kivaa. Finaali pidettiin upeassa Vanajanlinnassa ja kohokohtia oli itselänio kun Aku Hirviniemi kävi kehumassa mun silmiä kauniiksi. En voittanut kisaa, enkä olisi halunnutkaan, mutta kokemus oli mieletön! En tiedä kuinka upeita tulevien vuosien kisoitsa tulee ja kun oma kisani oli vasta toinen laatuaan Suomessa, niin kymmenen vuoden päästä kisa saattaa olla täysin erilainen. Toivottavasti kisa pitää huumorin ja positiivisuuden mukanaan. Ehdottomasti olen seuraamassa 2019 vuoden kisaa finaalissa ja jos ehaluat kisaan hakea, niin en voi muuta kun suositella!

Kisa poiki itselleni haastatteluja (joista yksi alla: Nuori sielu -sivuston haastattelu), pääsyn Fashion model agencyn listoille ja uusia tuttavia, joita oli ihana tavata :)

NE päivät täällä on ollut paljon puhetta miss plus size konseptista ja me haluamme haastatella yhtä osallistujaa Niina Jormanainen saadaksemme lisää tietoa .

Kerro itsestäsi vapaamuotoisesti ?

Niina : Olen positiivinen ja monesta asiasta innostuva persoona, joka menee aina sydän edellä joka paikkaan. Rakastan liikuntaa ja innostun aina uusista haasteista ja jutuista. Pidän muista ihmisistä ja haluan tehdä töitä ihmisten parissa. Ikää minulla on 36 vuotta ja pituus on 162cm.Työkokemusta minulta löytyy asiakaspalvelutyöstä ja personal trainerina toimimisesta. Graafista alaa olen myös kokeillut, mutta se ei ollut minun juttuni, vaan palasin takaisin asiakaspalveluun. Pidän ihmisten kanssa työskentelystä ja toimin tällä hetkellä esimiehenä lasten leikkimaassa ja vedän ystäväni kanssa Fitwell valmennus -nimistä yritystä, joka vie asiakkaita ulkomaille hyvinvointimatkoille ja toimin myös online valmennuksien ohjaajana.

Miksi malliksi ?

Niina: Mallin hommia teen, koska niistä tulee hyvä mieli ja se on vähän kuin “harrastus”, joka on lähellä sydäntä, kuten esim. näytteleminen on joskus aikoinaan ollut. Tykkään esiintyä ja mallin työt ovat osa tätä intohimoa. Mallin hommia olen tehnyt useamman vuoden aikana, mutta plussa malleille ei vielä toistaiseksi ole Suomessa kovin isot markkinat. Lähinnä töitä eniten saavat ne, jotka ovat jo jollain tapaa kuuluisia. Plus size malliksi halusin (ja samasta syystä lähdin miss plus size kisaan mukaan), koska haluan toimia esimerkkinä naisille, ettei koolla ole väliä. Kehopositiivisuuden esille tuonti on tärkeää ja jos yksikin ihminen saa minun esimerkkini vuoksi itsensä liikkeelle ja ymmärtää, miten tärkeää on rakastaa itseänsä, niin olen onnistunut missiossani. Tämän vuoden Miss Plus Size kisa oli toinen Suomessa järjestetty, joten kisaan ei ole ollut mahdollista aiemmin osallistua. Kisaa en voittanut, mutta kokemus oli mahtava ja tämän vuoden kisan voittaja Niina Kuhta todella ansaitsi voittonsa ja on todella upea ja kaunis nainen. Haaveilin hetken aikaa, että olisi ihanaa lähteä Miss plus world kisoihin, mutta yksin ilman tukijoukkoja sinne on vaikea lähteä, jo ihan rahallisistakin syistä. Ehkäpä ensi vuonna Miss Plus Size -kisan voittaja lähetetään sinne ja saadaan sitä kautta auki suomalaisille plussa naisille tie ulkomaille asti.

mikä on sinun paras puolesi ?

Niina: Ehdottomasti itsevarmuus! En ole täydellinen, mutta pidän itseäni kauniina ja voimakkaana persoonana, joka haluaa muille hyvää ja olla positiivinen esimerkki. Toki minullakin on huonoja päiviä, mutta kuten Miss Plus Size -kisaa vetävä Sunneva Kantola meille opetti, niin pitää aina katsoa peiliin huonoinakin hetkinä ja kertoa itselleen olevansa kaunis, upea ja rohkea.

monet naiset ajattelevat, että plus koko on huono asia, mitä vastaat heille ?

Niina : Mielipiteitä on monia. Jotkut ihannoivat super laihoja, jotkut ihannoivat plussa kokoisia. Kaikilla on oikeus mielipiteeseensä. Mutta esimerkiksi Miss Plus Size -kilpailussa kisaajien on oltava sporttisia ja liikuntaa harrastavia naisia. Arvostelijat eivät aina välttämättä tiedä mitä kuoren alta löytyy ja esimerkiksi kun itse treenaan voimatreeniä, niin treenaan sen verran kovaa, että usein nauran itsekseni, että olisi mukava saada näitä arvostelijoita kanssani treenaamaan, jotta voisin nähdä miten suu sitten laitetaan kun eivät välttämättä pysykään minun tahdissani treenissä. Plussa koko ei todellakaan meinaa sitä, että henkilö kuolee saman tien sydänkohtaukseen, vaikka sellainen käsitys monilla onkin, että iso kokoinen on aina sairas lihavuuden vuoksi. Kyllä niitä ongelmia hoikillakin on. Kaikki on vain ja ainoastaan siitä kiinni miten elät elämääsi ja kehoasi kohtelet.

miten valmistaudut ennen kilpailua ?

Niina: Kilpailussa meille annettiin sekä kuvaus- että lavavaatteet. Asennot ja kävelytyylin sai valita melko pitkälle itse, mutta ohjeistus oli siitä missä järjestyksessä tullaan ja siinä mitä lavalla tehdään. Itse mallin töissä mallit koulutetaan Catwalk kävelyyn ja olen itse käynyt kurssin siihen liittyen oman mallitoimistoni kautta.

Miss Plus Size -kisan voittajan täytyy olla kaunis, sporttinen, positiivinen ja rohkea persoona, joka pystyy tuomaan kehopositiivisuutta esille ja kannustamaan muita pitämään itsestää .

Niina Jormanainenmiss plus size kilpailja