Ikävä kuntosalille

Tänään oon kaivannut mun ns. entistä elämää tosi paljon. Saliharrastus ja valmentajan alla tehtävä treeni kuului mun elämään pitkään, mutta viime keväänä tuli vastaan hetki, jolloin piti miettiä mikä on tärkeää ja mikä ei. Mä haaveilin pitkään, että jonakin päivänä mä olisin kisalavalla ja olisin siellä fitneskisassa, tai voimannostokisoissa, mutta joskus vaan on ajateltava realistisesti, että eihän musta sinne ikinä saa kisaajaa. 

Mä olen sellainen ailahtelevainen luonne, että innostun ihan nollasta sataan, mutta aina en vaan saa vietyä asioita loppuun. Meillä oli miehen kanssa iso riita ja tuli siinä hetken harkittua, että onko meidän edes järkeä jatkaa enää yhdessä ja jos jatketaan, niin miten me tilanne sitten oikein aukastaan. Sanottiin sitten puolin ja toisin asioita mikä toisessa häiritsi ja yksi asia mikä mun miestä ärsytti oli mun saamattomuus asioissa. En kuulemma saa mitään vietyä loppuun vaan hortoilen ilman kunnon päämäärää ja jos mulla on päämäärä, niin pystynkö mä toteuttaan sen kun aina luovutan. Ensin tuntui pahalta, mutta sitten lopulta mietin asioita ja ehkä vähän suuttuneenakin päätin, etten astuisi enää loppuvuotena kuntosalille. Enkä sitten astunutkaan. Sali oli ollut ainoa asia joka piti mua järjissään edellisessä työssä, mutta keväällä vaihtui työpaikka ja kun punnitsin asioita, niin tajusin kuinka paljon viisi treeniä viikossa pitää mua poissa kotoa - pois lasten luota. Olin salilla käynyt myös osittain siksi, että sain aikaa miehen kanssa ja oli kivaa harrastaa yhdessä, mutta henkisesti kärsin joka ilta kun töiden jälkeen lähdettiin salille ja aina lapset jäi ilman huomiota. Tein muutenkin koko ajan 10h työpäivää ja en ollut viikosta kotona kun muutaman hassun päivän. Minä siis lopetin. Aluksi se oli helpottavaa, enkä kaivannutkaan salille. Oli ihanaa olla kotona iltaisin ja kun ei tarttenut miettiä saliaikatauluja, niin kaikkeen muuhun jäi paljon aikaa. Miehenkin treenit jäi väliin koko kesän ajaksi kun mä en ollut lähdössä mukaan enää ja sekin totesi yhdessä vaiheessa, että kylläpä jäikin aikaa olla kotona kun ei menty aina vaan treenaan.

Mua ei sinänsä kaduta päätös, koska mun piti kuntouttaa mun olkapään lihasrepeemä, joka onkin ihan kunnossa nykysin. Sain salikiellon yläkropalle syksyllä lopullisesti, kun mulla todettiin rakenteellinen jännesurkastuma kädessä. Se paranee kyllä, mutta vie paljon aikaa ja treeni vaan pahentaisi tilannetta. Pärjään hyvin töissä käden kanssa, mutta en halua ärsyttää sitä millään nyt, ettei tule turhia itse aiheutettuja sairaslomia, tai että vaarantaisin sen paranemisen.

Mutta mä kaipaan välillä saliaikaa niin että meinaan pakahtua. Mä kävin treenaamassa kavereiden kanssa ja kaipaan endorfiinihumalaa, jonka sain treeneistä. Mä kaipaan sitä kun lihakset oli kipeenä treenistä ja meinattiin kuolla toiminnallisen treenin jälkeen. Kaipaan Annaa, Heiniä, Mikkoo ja Verttiä, jotka toimi mun valmentajana pitkään ja jotka motivoi matkalla eteen päin. Välillä iskee aivan mieletön hinku päästä takaisin hikoilemaan, mutta sitten kun mun tyttö makaa illan mun kainalossa katsellen telkkaa mun kanssa, niin tiedän, että nyt ei ole aika alkaa saliharrastusta uudelleen. Toki voisin siellä käydä vähän vähemmänkin, mutta kaipaan seuraa sinne ja toisaalta olisi aika tylsää tehdä pelkkää jalkatreeniä. Onneksi kuntosalit ei häviä mihinkään ja pääsen sinne nauttimaan kunhan lapset vähän kasvaa vielä.

Mä oon jotenkin ollut ihan hirveen ärsyyntynyt moneen asiaan lähiaikoina. Ei oikein ole mitään selkeetä odotettavaakaan tällä hetkellä. Toki odotan dieettiä, mutta olisi sekin kivempi toteuttaa kun olisi jo tiedossa eka käynti Hatanpäälle. Nyt on vaan vähän semmonen olo, että kaipais jotain uutta elämään, mutta en vielä ole keksinyt mitä se voisi olla, mikä täyttäs tän pienen tyhjiön olotilassa. Toisaalta nyt on hyvä oppivuosi olla edelleen ihan hissukseen ja opetella, ettei aina tartte ollakaan jotain odotettavaa :D

Minä kirjailija

Mä olen mun blogissa kirjoittanut aiemmin tunnelmia, kun kirjoitin mun ensimmäistä kirjaa. Tästä voit luke siitä. Mun esikoisteos Suhdesolmuja syntyi siis, kun osallistuin sillä 2013 kirjoituskilpailuun. En menestynyt siinä, mutta Elisa -kirja julkaisi sen e-kirjana "kirjoita itse" osiossa. Ensin se tuntui lottovoitolta, mutta lopulta aloin ymmärtää, että eihän kukaan ihminen osta kirjoja osiosta, joka kuuluu wanna be kirjailijoille. Mua harmitti tosi paljon, että olin antanut elisa kirjalle julkaisu oikeuden, koska sen vuoksi mun kirjaa ei voinut julkaista enää missään muualla. Lähetin mun tekstin tosi moneen kustantamoon, mutta eihän se kenellekään kelvannut. Se on enemmänkin harlekiini -tyyppinen romaani ja mun mielestä yleisesti ottaen suomalaiset kirjoittaa tosi huonoja kirjoja mun makuun. Muutama kirjailija on toki poikkeus, esim. Mika Waltari kuuluu mun ihan suosikeihin ja Eve Hietamies. Juha Vuorisen kirjat on myös hauskoja. Mä itse pidän tekstissä, jossa ei jaaritella ylimääräsiä, vaan se etenee, on helppoa luettavaa, pitää otteessaan ja tarina viedään kunnolla loppuun. En lue dekkareita ja usein hypin tylsien kohtien yli kirjoissa, jotta saan tietää mikä se virallinen juoni on ja mitä tapahtuu. Mua ei vois vähempää kiinnostaa kymmen sivun mittainen kuvailu siitä miltä joku hemmetin kukkaniitty näyttää keväällä. Eli todettakoon, että taidan siis itsekin kuulua harlekiini kirjojen lukija kuntaan. Suomalaiset kustantamot ei juurikaan julkaise siis semmosia tekstejä. Mä sit päätin, etten lannistu ja julkaisin BODin kautta omakustanne version ja oli kiva saada oma kirjansa käsiin. Sen saa kuitenkin ostettua nettikaupoista ja luettua edelleen e-kirjana Elisa kirjasta. Ajattelin, että kivaa kun edes joku sen lukee. Kirjoitin sitten lopulta kaksi muutakin kirjaa, joista erityisesti pidän viimeisestä. 

"Hän ei oikein ymmärtänyt vieläkään, mitä eilen oli tapahtunut. Hän kaipasi Anttia ja Antin kosketusta todella paljon, mutta rakasti silti Carloksen kosketusta ja tapaa ottaa hänet niin, ettei hän pystynyt ajattelemaan selkeästi. Hän oli elänyt kuukauden ajattelematta asioita sen enempää, mutta nyt hänen pitäisi kohdata tosiasiat. Hän siis oli todella eroamassa, hän ei saisi lapsia ja Carloskin oli toisen naisen mies. Mutta mitä nyt? Mitä hän tekisi ja ennen kaikkea, minne hän menisi? Hän tunsi pienen ikävän tunteen sisällään ajatellessaan äitiä ja isää ja ajatteli, että hänen pitäisi varmaan palata pian Suomeen, mutta nyt hänen pitäisi löytää Iiro ja kertoa kaikki hänelle."

Emma on kolmekymppinen nainen, joka vuosien turhien lapsettomuushoitojen jälkeen päättää erota miehestään ja etsiä jotain uutta ja parempaa itselleen. Emman matkassa käsitellään suuria tunteita mitä lapsettomuus, ero, rakastuminen ja toipuminen suurista muutoksista tuo tullessaan. Elämä yllättää toisinaan, mutta onko ruoho aidan toisella puolella loppujen lopuksi vihreämpää ja mitä kaikkea pitää kokea tietääkseen mitä todellinen onni on?

"Vesa nukkui levollisesti ja Verna katseli hetken aviomiehensä kasvoja, joita oli kaivannut paljon. Hän sivelsi kämmenselällään Vesan poskea ja nousi huokaisten ylös vuoteesta. Hän oli hypännyt sänkyyn kolmen miehen kanssa kolmen vuorokauden sisällä ja se teki hänestä epämiellyttävän naisen kenelle tahansa näistä kolmesta miehestä, joita hän tuntui kaikkia rakastavan omalla tavallaan." 

Menneisyys painaa Vernan mieltä ja asiat eivät tunnu sujuvan halutulla tavalla, kunnes kohtalo päättää puuttua peliin. Kuinka monimutkaista kaikesta pitää tulla, jotta tietäisi mihin yksi pieni elämä loppujen lopuksi kaiken johdattaa?

"Mihinkä minä tästä lähtisin," Emilia huokaisi, "kyllä minä haaveilin joskus lisäopiskeluista, mutta minun olisi pitänyt lähteä toiselle paikkakunnalle ja tapasin erään miehen, jonka vuoksi jäin sitten Lasselle töihin." Villen. En olisi kestänyt olla erossa hänestä, joten vaihdoin kaikki haaveeni siihen, että voisin perustaa perheen hänen kanssaan jonakin päivänä. 
   "Onko se mies kanssasi vieläkin," Sebastian kysyi ja katsoi Emilian silmiin.
   "Ei ole," Emilia sanoi ja käänsi katseensa ulos. Tai olihan Ville vieläkin hänen kanssaan tavallaan, mutta oli helpompaa sanoa, että ei ollut. 

Viimeinen vuosi on ollut rankin mitä Emilia on tähän mennessä kokenut. Hän saa työkomennuksen Turkkiin ja joutuu punnitsemaan, mikä on elämässä oikeasti tärkeintä - pitää kiinni menneisyydestä vai antautua uuden tuntemattoman vietäväksi.

Kaikki kirjat olen siis julaissut BODin kautta ja Yksi pieni elämä ja Suhdesolmuja löytyy lähes kaikkialta e-kirjana. Kahta viimeistä en edes lähettänyt kustantajille, koska tuntui että se olisi ihan turhaa. Olin tyytyväinen kun joku niitä osti ja sain muutaman euron kirjailijan palkkioita niistä. Unohdin jo koko homman ja en ole kirjoittanut kunnolla aikoihin. On mulla osittaisia tekstejä, mutta ei mitään mikä olisi mun läpimurtoni uutta kirjaa ajatellen. 

Yllätyin kun sain viime kesänä viestin Facebookin kautta, että olenko minä Niina, joka on kirjoittanut "Suhdesolmuja" kirjan. Vastasin tietysti, että joo ja kun sain viestin, että kustantamo haluaisi tehdä siitä äänikirjan, luulin ensin että joku pilailee kustannuksellani. Mutta lopulta asiat johti toiseen ja olin mummun kanssa Visbyn risteilyllä kun sain kirjailijasopimuksen äänikirjan julkaisemisesta Lind &Co -nimiseltä kustatamolta. Kustantamo on Ruotsissa kolmanneksi suurin äänikirjojen julkaisija ja yksi isoimmista kustantamoista. Juotiin sopimusten kunniaksi shamppanjaa laivalla ja ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että olen onnistunut. Ennen kaikkea olin onnellinen että pidin kiinni omasta kerronta tavastani ja oikeastaan kirjani ei kuulostanut yhtään hassummalta äänikirjana :) Nyt kun joku tekee siitä vielä elokuvan, niin mun elämä on täydellistä :D

Ja tiedättekö mitä? Mun kirja oli löytynyt Elisa kirjan kautta, eli ei se sitten loppupeleissä ollutkaan harmi, että se sinne julkaistiin!

Tästä Elisa kirjan kokoelma mun e -ja äänikirjoista! 

Tästä esim. Adlibriksen kokoelma mun kirjoista!

Emma ja Antti ovat yli kolmekymppinen pari, jotka eivät ole onnistuneet saamaan lasta yrityksistä huolimatta. Lopulta Emma päättää erota miehestään ja etsiä jotain parempaa.

Emman matkassa käsitellään suuria tunteita, joita lapsettomuus, ero, rakastuminen ja toipuminen suurista muutoksista tuovat tullessaan. Elämä yllättää toisinaan, mutta onko ruoho aidan toisella puolella loppujen lopuksi vihreämpää? Mitä kaikkea pitää kokea tietääkseen mitä todellinen onni on?

Suhdesolmuja on huumorilla höystetty monitasoinen rakkaus- ja ihmissuhderomaani.

Ravitsemusterpaeutilla käynti vol. 1

Eilen oli sitten aika ekalla rt -käynnille, mutta toisin kun luulin, niin en päässyt vielä ene -dieetille. Rt oli sitä mieltä, että mun elimistö menee shokkiin jos nyt alotan rankan dieetin, koska olen niin huonossa hapessa tän 1,5kk jatkuneen flunssan takia. Ja oikeessahan se on. Mä alan olla ihan kuitti tähän sairastamiseen. En saa öisin nukuttua yskimisen vuoksi ja viime yönä mä sit lopulta luovutin ja menin sohvalle nukkumaan istuvaan asentoon, koska makuulteen kurkkua menee sellaiseen asentoon et yskin vedet silmissä ja meinaa oksennus tulla. Koskahan tää oikeesti voi loppua..? Kunto on laskenut ihan nolliin ja en meinaa jaksaa kävellä yhtään ja iltasin kaikki voimat on ihan pois.
No joka tapauksessa päädyttiin siis sellaiseen, että menen uudestaan 8.2. ravitsemusterapeutille ja saan silloin ene ohjeet. Ene dieetti etenee niin silloin, että ensin pidetään viikon kevennysviikko, sen jälkeen käyn punnituksessa ja sitten aloitetaan ene. Ja tähän väliin tieto, että ene tarkoittaa erittäin niukka energistä ruokavaliota, eli yleensä ketoosidieettiä. Ketoosi puolestaan tarkoittaa sitä että hiilihydraattien määrä rajoitetaan ja elimistö alkaa kuluttaa rasvaa elimistöstä sokerin sijaan. Enellä tiputetaan sitten 7-10% painosta pois ja se jatkuu maksimissaan 3 kk.

Nyt tämä neljä viikkoa uuteen aikaan on tarkoitus, että opettelen syömään 5 x päivässä. Käytiin läpi mun mieliruokia ja menneitä dieettejä ja poimittiin niistä ideoita päiviin. Mulle tulee oleen tääkin aika haasteellista kun oon tottunut tiettyihin tapoihin ja nyt yritän sitten päästä niistä eroon. En mm. syö aamupalaa, mutta nyt on vain alettava syödä se. Lähiaikoina oon syönyt miten sattuu ja pitää opetella rytmitystä. Ihan kivaa haastetta tääkin on ja toisaalta helpottavaa. Mun pitää myös syödä joka päivä jonkun aterian päälle jälkkäöriä ja ostin nyt tummaa suklaata sitä varten. Mä olen ehdollistanut itseni makeen syönnissä siihen, että joko en syö ollenkaan tai vedän 100% pelkkää makeeta, niin pitää opetetlla syömään hillitysti.
Ene dieetin jälkeen sit palataan tähän tän hetkiseen ruokavalioon ja aletaan opetella hiljalleen ruokavalioo mikä jatkuu leikkauksen jälkeen. Rt piti hyvänä et aikaa on  näin runsaasti kun saan opetetella uusia elämäntapoja jo pitkään ennen leikkausta, eikä kaikki tule niin järkytyksenä leikkauksen jälkeen.

Oon huomannut kyllä et pää tarttee tosi paljon työtä, koska mulle kaikki hauskat jutut tarkoittaa ruokaa. Esim. meillä on johtajapalaveri, yhdet läksiäiset ja toinen työpaikan juhla ja mä vaan mietin et "voi ei en voi syödä tai juoda mitään niissä". Eli en voi pitä hauskaa ilman että saan syödä jotain hyvää. jösses tähän menee aikaa, et tajuan ettei syömisen tartte kuulua joka paikkaan. Tää on vähän tämmönen et eihän leffaan voi mennä jos ei saa poppareita sinne, kun ne kuuluu sinne. Muistan ajatelleeni aikanaan tupakoinnin lopettamisestakin, et miten pärjään bussipysäkillä bussia odottaessa kun en enää voi polttaa. Hyvin selvisin, tosin en enää käytä busseja :D