Leikkauslupa saatu :)

Toissa päivänä reissasin viimeinkin tapaamaan Vaasaan ravitsemusterapeuttia ja endokrinologia. Jännitin käyntiä ihan älyttömästi, muta lopulta ihan turhaan. Ravitsemusterapeutti puolsi leikkausta ja sain ohjeistuksen millainen ruokavalio on leikkauksen jälkeen. En noudata kesän aikana nyt määriä, mutta pyrin syömään ruokavalion mukaan kuusi kertaa päivässä ja niitä ruokia mitä ruokavalio lopullisesti sisältää. Tänään hain tarvikkeita ja ihan kiva ruokavaliohan toi on ja noudattaa ravitsemussuosituksia, joten myös melko helppo noudattaa sen puolesta.

Endokrinologi oli ihan eri luokkaa kun se kenet tapasin Pihlajalinnassa Tampereella, joka selkeästi inhosi lihavia ihmisiä. Tää Vaasan endo oli miellyttävä mua nuorempi mies ja vaikka mulla ei sinänsä ole mitään verikokeiden perusteella olevaa sairautta, niin sain leikkausluvan kuitenkin, koska mulla on refluksitauti, jalat kipeytyy töissä ja tosiaan saadaan rintavarustus järkevän kokoiseksi tulevaisuudessa. Kesällä eivät kuulemma leikkaa, mutta syksyllä sitten.

Mä oon niin happy happy happy :)

Nyt täytyy oikeasti työstää asenne kuntoon siitä, että kun nyt tähän hommaan on ryhtynyt, niin mun entiset syömistavat jää täysin leikkauspöydälle ja uudet tulee tilalle. Alkoholista luovun kun mieskään ei ota enää mitään ja herkut saa jäädä sinne myös. Kaikki paha siis karisee pois meidän elämästä. Just puhuttiin miehen kanssa, että nyt kun meistä tulee "absolutisteja" molemmista niin pitää kanavoida kaikki entiset huonot elämäntavat johonkin uuteen ja kivaan harrastukseen tms.

Se mistä oon kiitollinen Vaasan endolle, on se että kertoi että mun reaktiivinen hypoglykemia tulee mua vaivaamaan laihtuessa ja varmasti koko loppuelämän jossain määrin. Pihlajalinnan endo sanoi vaan et se on lihavien ongelma, mutta Vaasan endo sanoi että kyllä se tulee oleen mun ongelma tulevaisuudessakin, että saan olla leikkauksen jälkeen tosi tarkka hiilareiden laadusta.

Leikkaustavaksi mulle tuli Gastric Bypass eli ohitus. Siinä vatsalaukuksi jätetään enää pieni osa entisestä ja osa ohutsuolta ohitetaan, jotta ruoka ei enää viivy niin kauan elimistössä kuin ennen. Loppuelämäni syön vitamiineja, mutta ne arvot oli kaikki nyt erinomaisessa kunnossa (aika hyvin kuitenkin vaikka ihan ruoalla oon ne kunnossa pitänyt). Tulevaisuudessa niitä seurataan sitten vuoden välein.

Oli mielenkiintoista jutella Vaasassa tästä leikkuspolusta kun kerroin mitä Tampereella velvotetaan ja miten kauan kestää, niin rt ja endo pyöritteli molemmat silmiään. Vaasassa ei siis tarvitse tehdä 7% painonpudotus eneä, jos on näyttöä, että olet pudottanut painoa. Ene vaaditaan vain, jos et ole aiemmin pudottanut painoa ollenkaan. Tampereellehan ei saa lähetettä ollenkaan jos et ole tehnyt eneä, ihan sama mikä sun painonpudotushistoria on. Ja jos lääkäri sattuu siitä huolimatta kirjottaan lähetteen, niin enen pitää suorittaa tai et pääse hoitopolussa eteen päin. Vaasassa mulla meni 2kk lähetteestä et sain ekan ajan, Tampereella meni puoli vuotta. Mut leikataan syksyllä Vaasassa ja Tampereella se olis mennyt ens kevääseen. Ihan älytöntä ihmisten pompottelua tuolla Tampereen päässä, kun lukee noita ihmisten kokemuksia. Ei ole ihme, että Vaasaa pidetään "edellä kävijänä" lihavuusleikkauksissa. Siellä homma toimii, eikä ihmisiä pompotella miten sattuu ja mielivalataisesti viivytetä jonossa. Esim. Tampereella on ollut tilanteita, joissa potilas on joutunut ravitsemusterapeutin pompottelemaksi, vaikka olisi tehnyt ene -pudotuksen ja muuten täyttäisi kriteerit. Tuntuu välillä, että siellä halutaan tarkoituksella viivyttää jonoa. Mutta jos Vaasassa pääsee siis noin puolessa vuodessa lähetteestä leikkuupöydälle, niin Tampereella menee melkein kaksi vuotta tällä hetkellä ja se on ihan älytön aika, etenkin jos olet oikeasti sairas ja leikkaus tulisi tarpeeseen. 

Onneksi olin viisas ja vaihdoin Vaasaan. Kokonaisuudessaan Vaasassa oli ihanaa henkilökuntaa ja kaikki sujui todella jouheavasti!

1,5 viikkoa ensikäyntiin lihavuusleikkauksessa

Siitä onkin aikaa kun oon viimeks kirjottanut. Paljon olisi ollut asiaa, mutta en ole ehtinyt koneen äärelle. Mulla on puolentoista viikon päästä viimeinkin se lihavuusleikkauksen ensikäynti ja huomaan, että jännitän asiaa aivan järjettömästi. Pelkään jostain syystä, että jokin menee pieleen, enkä pääse leikkaukseen. Tai jos en ole tarpeeksi "vaivainen" tai tulee eteen jotain muuta miksi mua ei sinne päästetä. Tää seuraava käynti ratkasee mun koko tulevaisuuden, joten eipä se ole ihme, että jännitän sitä! Ja uniinhan tää leikkaus on nyt tullut ihan joka yö painajaisten muodossa.

Olin huhtikuussa myös viimeinkin Fes operaatiossa jatkuvien poskiontelon tulehdusten vuoksi. Nenä on nyt auki ja olo paljon parempi! Kannatti kyllä mennä siihen ja lääkäri sanoikin, että oli kyllä aihetta tullakin kun oli niin ahtaat paikat nenässä. 2 viikkoa olin sairaslomalla leikkauksen jälkeen ja yhden viikon ennen sitä. Mun mies sanoi, että kuorsaaminen loppui kuin seinään, mikä on tosi ihana kuulla ja en selkeesti enää heräilekään öisin sen vuoksi.

Toivon vaan ihan älyttömästi, että lihavuusleikkaukseen pääsy olisi mahdollista, koska mun kädet ja niska kipuilee ihan älyttömästi. On ne kipeet päivisinkin, mutta etenkin vasemmassa kädessä on aivan jäätävä yösärky välillä ja se valvottaa mua nyt öisin. Pärjään kyllä töissä ihan ok, mutta pelkään, että vasemman käden kanssa tulee vielä ongelmaa. Ja ongelmaan auttaisi osittain laihtuminen. Taisin aiemmin kirjoittaakin siitä, että mun rinnat on niin jäätävän isot ja painavat, että niitä ei saa tuettua millään kunnolla ja rinnat vetää mun asennon etupainotteiseksi ja lihakset ja kalvot on tosi kireellä koko ajan. Tavallaan tässä painossa on turhaa edes tehdä asialle mitään, kun laihtuminen, rintojen kohotusleikkaus ja fysioterapia sitten yhdessä aikanaan auttaa. Mutta rintojen kohotusleikkaukseen ei pääse tässä painossa. Lääkärin kanssa silloin puhuttiin, että noin vuosi lihavuus leikkauksesta saisin sinne lähetteen. Mun rinnat on sen verran alhaalla ja isot, että leikkaukseen pääsy kunnalliseen on varmaa. Eli tässä on nyt niin paljon pelissä, että mun koko elämältä tippuu pohja, jos tää ei onnistu. Oon yrittänyt olla positiivinen ja miettiä, että mitä sitten jos tulee jokin este, mutta on vaikea keksiä mitä sitten tekisin.

Meidän elämässä on eletty kyllä "mielenkiintoisia" aikoja tässä viime kuukausina. Otettiin miehen kanssa huhtikuussa vähän viiniä yksi ilta ja oli todella mukavaa. Puhuttiin nukkumaan menosta, kun mies totesi että nyt sattuu mahaan. En noteeraanut asiaa sen enempää, mutta hetken päästä näin kun mies makasi sängyllä kaksi kerroin ja hain sitten särkylääkkeen. Lääke ei auttanut ja lopulta kun mies oli niin tuskissaa, etten enää kestänyt katsoa, niin soitin ambulanssin ja sillä kyydillä mies lähti sitten kohti taysia. Miehellä todettiin haimatulehdus. Onneksi se oli lievä ja nyt kaikki on hyvin, mutta kun luki juttuja miten suuri kuolleisuus haimatulehduspotilailla on joskus ollut, niin kyllä sitä vaan huokaisi, että kävi hyvä säskä, että juuri mun mies selvisi siitä. Koskaan ei enää saa haimatulehduksen toteamisen jälkeen juoda alkoholia (ei sillä että muutenkaan mies olisi ollut kova ottamaan sitä). Matti Nykänenhän kuoli juuri haimatulehduksen vuoksi, joten se ei todellakaan ole leikin asia. Positiivistä on se, ettei meidän perheessä enää ikinä tartte kiistellä siitä kuka on kuski :D Tosin aion tukea mun miestä tässä asiassa ja lihavuusleikkauksen myötä leikkauspöydälle jää munkin alkoholin juominen. Pystyy sitä ilmankin elämään.

Esikoisen rippijuhlatkin juhlittiin välissä ja mä olen vaihtanut toimistettä töissä. Yllätyin kuinka paljon oon tykännyt tästä toimipisteestä, jossa nyt oon! Vaikka ajattelin, etten viihtyisi muualla kun mun vanhassa toimispisteessä, mutta työmatkakin lyheni tosi paljon, joten en tästä vaihdosta juuri huonoja puolia keksi :)

Lettipää vauhdissa :)

Onnellinen seiskavuotias!

Mun elämä <3

Rippijuhlissa äiti ja poika.

Sieskavuotias ja uudet kuteet.

Rippimeikki by Mary Kay

Ensimmäisen kummitytön rippijuhliin menossa 

Mun läksiäiset ja 37 -vuotis synttärit :)

Mulla on viimeinkin aika ekalle käynnille lihavuusleikkausprojektissa :)

Mulla on lihavuusleikkaukseen liittyvät ensikäynnit viimeinkin tiedossa!! Mutta hauskinta tässä on se, että ne ei ole Tampereella vaan Vaasassa. Ollut nopeeta toimintaa tässä lähiakoina. Aloin viimeviikolla harmittelemaan tilannettani, et oon ollut taysiin marraskuussa asti jonossa, eikä aikaa näy ja kuulu. Ja kun olen keskustellut muiden jonossa olevien kanssa, niin tuskin olisin ensikäynnille päässyt ennen syksyä, vaikka kirje tulikin kotiin, jossa luki, että pääsisin ennen toukokuun loppua ekalle käynnille. Yhdessä keskustelussa sitten tuli puheeksi, se kuinka joku olis siirtynyt Vaasan jonoon ja oli lähetteestä alle kuudessa kuukaudessa saanut leikkausajan. Mua otti päähän ihan tolkuttomasti ja sitten yksi ilta mulle putkahti päähän sana "valinnan vapaus". Googlettelin sitten hieman ja fakta on, että mulla on oikeus valinnan vapauden nojalla mennä hoitoon minne haluan. Kiireelliseen hoitoon mennään lähimpään sairaalaan, mutta kiireettömässä erikoissairaahoidossa  saan valita minne sairaalaan mun lähete menee.

Laitoin perjantaina illalla viestiä mun tätä asiaa hoitaneelle huippulääkärille Sanna-Tuulia Mattilalle, et mitäs mieltä se on, jos mun lähete siirtyisi sinne Vaasaan. Sanna-Tuulia soitti heti maanantaiaamun ysin jälkeen, että mikäs siinä, laitetaan lähete Vaasaan, et ihan kohtuutonta odottaa näissä taysin jonoissa jopa kaksi vuotta ennen kun pääsee leikkauspöydälle, etenkin kun mulla ei ole mitään mietitttävää asian suhteen ja olen sitoutunut asiaani. Tää lähete oli ilmeisesti ensimmäinen valinnanvapaus lähete Sanna-Tuulialle, joten hänkin pyysi kertomaan miten käy.
Sovittiin, että varmistan, että lähete on mennyt perille Vaasaan ja soitin nyt aamusta, että onhan kaikki ok kun olen valinnan vapaus potilas. Tyttö joka vastasi, sanoi et lähete on siellä ja sun ensikäynnin aikakin on jo täällä ja se on 29.5.! Eli eilen lähti lähete ja sain ajan jo nyt! Perun taysin lähetteen heti, kun saan ensikäyntiajan ihan vain nähdäkseni kuinka pitkälle se menee.

Melko lailla kaikki Vaasaan leikkuriin menevät on olleet alle puolessa vuodessa leikkauksessa, joten mahdollisesti syksyllä olen leikkauspöydällä itsekin :)

Voi vitsi. Aurinko paistaa ja mulla on viimeinkin se kauan kaivattu aika! Oon niin happy happy! Ja nyt kun joku miettii et miten hitossa viitsin lähteä Vaasaan asti, niin ei sinne nyt niin pitkä matka loppujen lopuksi ole. Onhan mulla uusi heino auto millä ajaa sinne ja menisin yksityiselle jos olisi varaa, mutta kun ei ole, niin ei mua haittaa ajella Vaasaan ja olla vaikkapa hotellissakin yötä. Mies lupasi lähteä mun ajeluseuraksi sinne jos haluan. Jee!!!

Harmittaa ja turhauttaa..

Tänään on paha päivä. Harmittaa ja turhauttaa suurin piirtein kaikki asiat.

Tää dieetti tuntuu extravaikeelta kun paino ei vaan putoa kunnolla. En jaksa enää tätä kituuttamista. Jos olis edes joku etappi tässä leikkaushommassa, niin olis paljon helpompaa, mutta kun ei ole. Ei ole mitään. Ei kertakaikkisesti yhtään mitään. Pääsen toukokuun loppuun mennessä, luki kirjeessä, mutta todellisuus on että tuskin pääsen siihen mennessä kun on seurannut taysin jonotilannetta. Vaasassa pääsee leikkaukseen lähetteestä puolessa vuodessa ja täällä ei pääse edes ensikäynnille. Suututtaa. Ja ennen kaikkea alan kyseen alaistaan koko hommaa. Tuntuu niin helvetin epäreilulta joutua pitään tätä hiton kitukuuria vaan todistaakseen, et musta on tähän ja saada seuranta terveydenhuollon kautta, kun olis vaikka kuinka paljon valokuvia näyttää, että kyllä mä perkele osaan laihduttaa. Alkaa tuntua ihan vittuilulta koko homma. Mutta minkäs teet, jos ei kerran valokuvilla todistettu painonpudotus ole sama kun terveydenhuollon seurannassa, niin eipä sillon mun mielipiteitä kysellä. Tää odottaminen on ihan kohtuutonta. Ei uskalla suunnitellakaan mitään, jos sattuu tuleen aika, tai jos se leikkaus on seuraavan vuoden aikana, kun ei halua siirtää aikoja, joiden uudelleen saamiseen kuluisi taas ihan kohtuuttomasti aikaa. Mä niin toivon, että löytäisin jostain sen rahan ja pääsisin yksityisen kautta, niin tää homma etenis nopeesti ja pääsisin elään uutta elämääni. Alkaa ihan hiukan katkeroittamaan tää homma. Tänään mä sorruin syömään. Enkä tiedä mistä löydän motivaation tähän hommaan takaisin.

Tänään on myös Miss Plus Size finaali. Enkä mä pääse sinne. Se oli melkein tiedossa, kun ei vaan ole nyt varaa lähteä ja pitäisi tehdä muutama työjuttukin vielä tänään. Sekin harmittaa. Olis niin ihana kokea taas sitä tunnelmaa mitä viime vuonna oli. Laittaa itsensä hienoksi ja olla hetki joku muu kun mitä mä oikeasti olen. Ehkä se missi hommista tekikin niin ihanaa, kun sain olla hetken aikaa hieno ja kokea jotain sellaista mihin tällainen tavis ei mitenkään pääse kiinni. Tunsin itseni kauniiksi ja upeaksi. Nyt tunnen itseni kaikeksi muuksi kuin sellaiseksi. Olisin niin kaivannut yhden illan jossa olisin päässyt taas tuntemaan itseni upeaksi ja viettämään aikaa ihanassa seurassa ja juomaan muutaman lasin kuohuviiniä. Mutta ei.

Tässäpä tämä valitus. On tässä muutama kyynelkin tipahtanut viimeisen tunnin aikana. Jos tänään olen pohjalla ja yritän kasata taas itseni huomiseksi. Huomenna on silti kiva päivä edessä. Musta tulee ekaa kertaa mun elämässä auton omistaja, joka on myös mun nimissä.

Tsemppiä kaikille!

Ensimmäinen dieettiviikko pian takana

Tänään on ene -dieetin seitsemäs päivä, eli tän päivän jälkeen on viikko takana dieettiä. Tänään ketostixit näytti matalaa ketoosia, ja olokin alkaa olla sellainen. On koko ajan kuuma ja tänään oli eka aamu kun ei ollut nälkä. Olo on virkeä! Kun viimeksi olin ketoosidieetillä, niin kirjoitin siitä joka päivä tähän blogiin. Pääset lukemaan tekstejä tästä. On ollut tosi hyödyllistä nyt seurailla edellistä projektia, koska nyt kuljetaan samaa rataa. Silloinkin elimistö meni ketoosiin vasta seitsemäntenä päivänä, mutta verraten edelliseen kertaan, niin nyt on ollut toisaaalta helpompaa. Viimeksi dieetti vei multa yöunet ja nyt olin ennalta fiksu ja sain reseptillä vahvaa melatoniinia, jota olen ottanut iltaisin. Uni on tullut helposti ja oon nukkunut yöt kun tukki ja joka yö vähintään 10h yönet! Viime yönä nukuin 13 h. Tänään aamulla pohkeet hieman kramppasi ja lihakset on tosi väsyneet koko kropassa. Tuli nyt hyvään väliin mun vapaat, joita suvaitsin kirjoittaa itselleni neljä peräkkäin :)

Tällainen dieetti vaatii kyllä todella ison motivaation, koska nälkä on alkuun todella korventava. Ja se nälkä toisinaan jopa sattuu. Mieliteot on valtavat, etenkin töissä, jossa on vaikka mitä ruokaa tarjolla. Yhtenä päivänä oli pakko kieltää mun tyttöä tekemästä popcornia, koska en tiedä olisinko pystynyt oleen syömättä niitä. Se mikä on jännää tässä dieetissä on se, ettei mun tee makeeta mieli yhtään, mutta suolaista senkin edestä, vaikka en ole yleensä suolaisen perään niin paljon kun makean perään.

Mulla on ollut hankala talvi sen puolesta et oon sairastellut tosi paljon ja se ei ole tyypillistä mulle, kun yleensä en kirveelläkään saa mitään tauteja. Mun poskiontelot on ihan järkyttävän kipeet ja koko ajan siellä on tulehdus päällä, joten ne tutkittiin nyt kunnolla ja siellä todettiin tosi pahat limakalvomuutokset ja se meinaa sitä, että menen leikkaukseen. Mulla on tulevana tiistaina aika taysiin ja sit kuulen asiasta lisää. Toivottavasti leikkaus olisi mahdollisimman pian, jotta ei tarttis elää koko talvee antibiooteilla. Huono puoli on se että sairasloma on sit useamman viikon ja työnarkomaanina tuntuu tosi vaikealta jättää mun työpaikka muiden käsiin, vaikka tiedän että ne sen hienosti hoitaa, mutta kun työpaikka on kuin oma "lapsi" jolle mä elän ja haluan ite hallinnoida asioita. En tiedä miten tuun pärjään kuukauden kesäloman ilman töitä :D

Parasta tällä hetkellä on se, että olen saanut kiinni taas lenkkeilystä ja käynyt tosi paljon lenkeillä kavereiden kanssa. Ihan parasta! Yleisesti tuleva viikko on outo, kun meidän esikoinen on rippileirillä. Kovin on hiljasta nyt jo täällä kotona..

Ravitsemusterapeutin käynti vol. 2

Viimeviikon perjantaina kävin toisella rt käynnillä ja sain aloittaa dieetin, vaikka pientä poskiontelovaivaa edelleen on. Käytännössä homma siis menee nyt niin et oon neljättä päivää ns. kevennyksellä ja viikon päästä tiistaina on punnitus ja sitten alkaa kunnollinen ene. Ene jatkuu 8 viikkoa, jonka jälkeen osa enee 4-8 viikkoa, riippuen miten itse haluan / jaksan.

Aika kova nälkä on nyt jo ja tää kevennysvaihe kyllä tulee tarpeeseen ennen virallista dieettiä. Tässä pääsee pahimmasta makeen nälästä irti ja vähän tottuu tähän hommaan. Kun virallinen ene alkaa, niin saan syödä 500g kasviksia, vähän proteiiniapitoista ruokaa ja 5-6 pussia esim. nutrilettiä. Nutrilettiä mulla nyt on hommattuna monta laatikollista, koska niiden maku on oikeasti hyvä. Olen maistanut muittenkin vastaavia, mutta yleensä ne ovat niin makeita että ällöttää, kun nutrilett taas ei ole niin ällömakea.

Olen päässyt taas vähän liikunnastakin kiinni kävelylenkkien merkeissä ja yritän aktvoitua lisää sillä saralla. Jos vaikka sitten saisi itsensä raahattua kuntosalille vielä jonakin päivänä, niin olisin todella tyytyväinen itseeni. Haluan tuntee lihaksissa sen ihana kivun seuraavana päivänä, mikä seuraa kunnon treenistä!

Tulin juuri hetki sitten miehen kanssa lenkiltä ja loppulenkillä oli tosi kova nälkä. Mielessä pyöri vaan et "ei mä en saa syödä suklaata enää ikinä" tyylinen sisäinen huutoitku, mutta ehkä mä jään henkiin silti :D Ravitsemusterapeutin kanssa puhuttiin paljon mun syömistottumuksista ja sekin totesi, että mulla on selkeä addiktio sokeriin, joten se on asia, joka mun ehdottomasti täytyisi jotenkin käsitellä ja siitä tehtiinkin jo suunnitelmaa eteen päin. Miksi olen addiktoitunut siihen niin voimakkaasti? Miksi kaaikkeen kivaan liittyy mulla aina syöminen ja herkut? Miksi en saa sokerista tarpeekseni kun moni muu saa ja tulee kylläiseksi, miksi minä en tule? Onko kuitenkin parempi luopua sokerista kokonaan kun se addiktoi niin voimakkaasti? Ehkä.. Koska olin melkein vuoden ilman karkkia ja kun söin sitä ekan kerran, niin se maistui ihan samalta ja yhtä mahtavalta kun ennenkin! Miksi monet sanoo, että se maistuu jotenkin yli makealta tai riitti pieni määrä kun mulle ei pitkän tauonkaan jälkeen riittänyt pieni määrä. Siitä puhuttiin myös, että kun paino alkaa tippua niin toivottavasti makean himoa voi laittaa ainakin osaksi reaktiivisen hypoglykemian piikkiin, mutta ei se täysin siitä johdu.

Rt esitti myös hyviä kysmyksiä mun sukuhistoriaani kohtaan, että onko meillä esimerkiksi alkoholismia, eli addiktoituuko meidän suvussa ihmiset helposti johonkin ja onhan meillä. Rt sanoi, että mun sukutekijät saattaa aiheuttaa sen, että vaikka ei varsinaisesti ole tieteellisesti todistettu että sokeri addiktoisi kuten alkoholi ja aiheuttaisi samanlaista riippuvuutta, niin on mahdollista, että olen vastaavasti sokeriholisti, kuten moni on alkoholisti. Kun tekee mieli makeeta niin keksin aina keinon saada sitä ja käyttäydyn kuin "alkoholisti" sen suhteen tietyissä tilanteissa. Tulen vihaiseksi jos en saa sokeria ja kiukuttaa ja ajatukset pyörii vain sen ympärillä kunnes tarve on hetkellisesti tyydytetty. Onhan toi aika kaukaa haettua, mutta jotain siinä on. Sanoin rt:lle myös siitä ekaa kertaa ääneen, että mua pelotti viime syksynä kun mun teki ihan kamalasti mieli viiniä joka päivä, siis ihan todella odotin vaan iltaa jos voisin ottaa lasillisen tai pari viiniä. Rt sitten kysyi että millainen olo siitä tuli ja sanoin että se tunne mikä seuraa siitä kun alkaa tulla se pieni hiprakka tuntuu kivalta. Yleensä kun juo alkoholia niin se tuottaa aivoissa mielihyvää ja aiheuttaa täten myös riippuvuutta. Sellaisen jännän huomion tein, että kun aloitin ssri -lääkityksen ahdistukseen, niin alkoholi ei ole enää tehnyt mulle samaa oloa, eikä myöskään tee mieli sitä, kuten aiemmin teki. Voi tämäkin olla kaukaa haettua, mutta kun ahdistus loppui serotoniinitasojen noustessa lääkityksen myötä, en ole kokenut alkoholin noustessa päähän enää samanlaista mielihyvää. Jotenkin syksyllä koin pelottavia hetkiä alkoholin suhteen ja mietin että onko mulla mahdollisuus tulla alkoholistiksi vai tekikö mun vaan mieli viiniä osittain myös maun vuoksi? Vaikea sanoa, kun en henkilökohtaisesti tunne ketään alkoholistia ja osaa sanoa, onko syytä luopua siitäkin, että voiko tilanne johtaa joskus johonkin pahempaan..? Olen selkeästi vahvasti addiktoituva ihminen. Tupakasta sentään pääsin eroon, mutta sen tilalle taisi sitten tulla tuo sokeri.

Ikävä kuntosalille

Tänään oon kaivannut mun ns. entistä elämää tosi paljon. Saliharrastus ja valmentajan alla tehtävä treeni kuului mun elämään pitkään, mutta viime keväänä tuli vastaan hetki, jolloin piti miettiä mikä on tärkeää ja mikä ei. Mä haaveilin pitkään, että jonakin päivänä mä olisin kisalavalla ja olisin siellä fitneskisassa, tai voimannostokisoissa, mutta joskus vaan on ajateltava realistisesti, että eihän musta sinne ikinä saa kisaajaa. 

Mä olen sellainen ailahtelevainen luonne, että innostun ihan nollasta sataan, mutta aina en vaan saa vietyä asioita loppuun. Meillä oli miehen kanssa iso riita ja tuli siinä hetken harkittua, että onko meidän edes järkeä jatkaa enää yhdessä ja jos jatketaan, niin miten me tilanne sitten oikein aukastaan. Sanottiin sitten puolin ja toisin asioita mikä toisessa häiritsi ja yksi asia mikä mun miestä ärsytti oli mun saamattomuus asioissa. En kuulemma saa mitään vietyä loppuun vaan hortoilen ilman kunnon päämäärää ja jos mulla on päämäärä, niin pystynkö mä toteuttaan sen kun aina luovutan. Ensin tuntui pahalta, mutta sitten lopulta mietin asioita ja ehkä vähän suuttuneenakin päätin, etten astuisi enää loppuvuotena kuntosalille. Enkä sitten astunutkaan. Sali oli ollut ainoa asia joka piti mua järjissään edellisessä työssä, mutta keväällä vaihtui työpaikka ja kun punnitsin asioita, niin tajusin kuinka paljon viisi treeniä viikossa pitää mua poissa kotoa - pois lasten luota. Olin salilla käynyt myös osittain siksi, että sain aikaa miehen kanssa ja oli kivaa harrastaa yhdessä, mutta henkisesti kärsin joka ilta kun töiden jälkeen lähdettiin salille ja aina lapset jäi ilman huomiota. Tein muutenkin koko ajan 10h työpäivää ja en ollut viikosta kotona kun muutaman hassun päivän. Minä siis lopetin. Aluksi se oli helpottavaa, enkä kaivannutkaan salille. Oli ihanaa olla kotona iltaisin ja kun ei tarttenut miettiä saliaikatauluja, niin kaikkeen muuhun jäi paljon aikaa. Miehenkin treenit jäi väliin koko kesän ajaksi kun mä en ollut lähdössä mukaan enää ja sekin totesi yhdessä vaiheessa, että kylläpä jäikin aikaa olla kotona kun ei menty aina vaan treenaan.

Mua ei sinänsä kaduta päätös, koska mun piti kuntouttaa mun olkapään lihasrepeemä, joka onkin ihan kunnossa nykysin. Sain salikiellon yläkropalle syksyllä lopullisesti, kun mulla todettiin rakenteellinen jännesurkastuma kädessä. Se paranee kyllä, mutta vie paljon aikaa ja treeni vaan pahentaisi tilannetta. Pärjään hyvin töissä käden kanssa, mutta en halua ärsyttää sitä millään nyt, ettei tule turhia itse aiheutettuja sairaslomia, tai että vaarantaisin sen paranemisen.

Mutta mä kaipaan välillä saliaikaa niin että meinaan pakahtua. Mä kävin treenaamassa kavereiden kanssa ja kaipaan endorfiinihumalaa, jonka sain treeneistä. Mä kaipaan sitä kun lihakset oli kipeenä treenistä ja meinattiin kuolla toiminnallisen treenin jälkeen. Kaipaan Annaa, Heiniä, Mikkoo ja Verttiä, jotka toimi mun valmentajana pitkään ja jotka motivoi matkalla eteen päin. Välillä iskee aivan mieletön hinku päästä takaisin hikoilemaan, mutta sitten kun mun tyttö makaa illan mun kainalossa katsellen telkkaa mun kanssa, niin tiedän, että nyt ei ole aika alkaa saliharrastusta uudelleen. Toki voisin siellä käydä vähän vähemmänkin, mutta kaipaan seuraa sinne ja toisaalta olisi aika tylsää tehdä pelkkää jalkatreeniä. Onneksi kuntosalit ei häviä mihinkään ja pääsen sinne nauttimaan kunhan lapset vähän kasvaa vielä.

Mä oon jotenkin ollut ihan hirveen ärsyyntynyt moneen asiaan lähiaikoina. Ei oikein ole mitään selkeetä odotettavaakaan tällä hetkellä. Toki odotan dieettiä, mutta olisi sekin kivempi toteuttaa kun olisi jo tiedossa eka käynti Hatanpäälle. Nyt on vaan vähän semmonen olo, että kaipais jotain uutta elämään, mutta en vielä ole keksinyt mitä se voisi olla, mikä täyttäs tän pienen tyhjiön olotilassa. Toisaalta nyt on hyvä oppivuosi olla edelleen ihan hissukseen ja opetella, ettei aina tartte ollakaan jotain odotettavaa :D

Minä kirjailija

Mä olen mun blogissa kirjoittanut aiemmin tunnelmia, kun kirjoitin mun ensimmäistä kirjaa. Tästä voit luke siitä. Mun esikoisteos Suhdesolmuja syntyi siis, kun osallistuin sillä 2013 kirjoituskilpailuun. En menestynyt siinä, mutta Elisa -kirja julkaisi sen e-kirjana "kirjoita itse" osiossa. Ensin se tuntui lottovoitolta, mutta lopulta aloin ymmärtää, että eihän kukaan ihminen osta kirjoja osiosta, joka kuuluu wanna be kirjailijoille. Mua harmitti tosi paljon, että olin antanut elisa kirjalle julkaisu oikeuden, koska sen vuoksi mun kirjaa ei voinut julkaista enää missään muualla. Lähetin mun tekstin tosi moneen kustantamoon, mutta eihän se kenellekään kelvannut. Se on enemmänkin harlekiini -tyyppinen romaani ja mun mielestä yleisesti ottaen suomalaiset kirjoittaa tosi huonoja kirjoja mun makuun. Muutama kirjailija on toki poikkeus, esim. Mika Waltari kuuluu mun ihan suosikeihin ja Eve Hietamies. Juha Vuorisen kirjat on myös hauskoja. Mä itse pidän tekstissä, jossa ei jaaritella ylimääräsiä, vaan se etenee, on helppoa luettavaa, pitää otteessaan ja tarina viedään kunnolla loppuun. En lue dekkareita ja usein hypin tylsien kohtien yli kirjoissa, jotta saan tietää mikä se virallinen juoni on ja mitä tapahtuu. Mua ei vois vähempää kiinnostaa kymmen sivun mittainen kuvailu siitä miltä joku hemmetin kukkaniitty näyttää keväällä. Eli todettakoon, että taidan siis itsekin kuulua harlekiini kirjojen lukija kuntaan. Suomalaiset kustantamot ei juurikaan julkaise siis semmosia tekstejä. Mä sit päätin, etten lannistu ja julkaisin BODin kautta omakustanne version ja oli kiva saada oma kirjansa käsiin. Sen saa kuitenkin ostettua nettikaupoista ja luettua edelleen e-kirjana Elisa kirjasta. Ajattelin, että kivaa kun edes joku sen lukee. Kirjoitin sitten lopulta kaksi muutakin kirjaa, joista erityisesti pidän viimeisestä. 

"Hän ei oikein ymmärtänyt vieläkään, mitä eilen oli tapahtunut. Hän kaipasi Anttia ja Antin kosketusta todella paljon, mutta rakasti silti Carloksen kosketusta ja tapaa ottaa hänet niin, ettei hän pystynyt ajattelemaan selkeästi. Hän oli elänyt kuukauden ajattelematta asioita sen enempää, mutta nyt hänen pitäisi kohdata tosiasiat. Hän siis oli todella eroamassa, hän ei saisi lapsia ja Carloskin oli toisen naisen mies. Mutta mitä nyt? Mitä hän tekisi ja ennen kaikkea, minne hän menisi? Hän tunsi pienen ikävän tunteen sisällään ajatellessaan äitiä ja isää ja ajatteli, että hänen pitäisi varmaan palata pian Suomeen, mutta nyt hänen pitäisi löytää Iiro ja kertoa kaikki hänelle."

Emma on kolmekymppinen nainen, joka vuosien turhien lapsettomuushoitojen jälkeen päättää erota miehestään ja etsiä jotain uutta ja parempaa itselleen. Emman matkassa käsitellään suuria tunteita mitä lapsettomuus, ero, rakastuminen ja toipuminen suurista muutoksista tuo tullessaan. Elämä yllättää toisinaan, mutta onko ruoho aidan toisella puolella loppujen lopuksi vihreämpää ja mitä kaikkea pitää kokea tietääkseen mitä todellinen onni on?

"Vesa nukkui levollisesti ja Verna katseli hetken aviomiehensä kasvoja, joita oli kaivannut paljon. Hän sivelsi kämmenselällään Vesan poskea ja nousi huokaisten ylös vuoteesta. Hän oli hypännyt sänkyyn kolmen miehen kanssa kolmen vuorokauden sisällä ja se teki hänestä epämiellyttävän naisen kenelle tahansa näistä kolmesta miehestä, joita hän tuntui kaikkia rakastavan omalla tavallaan." 

Menneisyys painaa Vernan mieltä ja asiat eivät tunnu sujuvan halutulla tavalla, kunnes kohtalo päättää puuttua peliin. Kuinka monimutkaista kaikesta pitää tulla, jotta tietäisi mihin yksi pieni elämä loppujen lopuksi kaiken johdattaa?

"Mihinkä minä tästä lähtisin," Emilia huokaisi, "kyllä minä haaveilin joskus lisäopiskeluista, mutta minun olisi pitänyt lähteä toiselle paikkakunnalle ja tapasin erään miehen, jonka vuoksi jäin sitten Lasselle töihin." Villen. En olisi kestänyt olla erossa hänestä, joten vaihdoin kaikki haaveeni siihen, että voisin perustaa perheen hänen kanssaan jonakin päivänä. 
   "Onko se mies kanssasi vieläkin," Sebastian kysyi ja katsoi Emilian silmiin.
   "Ei ole," Emilia sanoi ja käänsi katseensa ulos. Tai olihan Ville vieläkin hänen kanssaan tavallaan, mutta oli helpompaa sanoa, että ei ollut. 

Viimeinen vuosi on ollut rankin mitä Emilia on tähän mennessä kokenut. Hän saa työkomennuksen Turkkiin ja joutuu punnitsemaan, mikä on elämässä oikeasti tärkeintä - pitää kiinni menneisyydestä vai antautua uuden tuntemattoman vietäväksi.

Kaikki kirjat olen siis julaissut BODin kautta ja Yksi pieni elämä ja Suhdesolmuja löytyy lähes kaikkialta e-kirjana. Kahta viimeistä en edes lähettänyt kustantajille, koska tuntui että se olisi ihan turhaa. Olin tyytyväinen kun joku niitä osti ja sain muutaman euron kirjailijan palkkioita niistä. Unohdin jo koko homman ja en ole kirjoittanut kunnolla aikoihin. On mulla osittaisia tekstejä, mutta ei mitään mikä olisi mun läpimurtoni uutta kirjaa ajatellen. 

Yllätyin kun sain viime kesänä viestin Facebookin kautta, että olenko minä Niina, joka on kirjoittanut "Suhdesolmuja" kirjan. Vastasin tietysti, että joo ja kun sain viestin, että kustantamo haluaisi tehdä siitä äänikirjan, luulin ensin että joku pilailee kustannuksellani. Mutta lopulta asiat johti toiseen ja olin mummun kanssa Visbyn risteilyllä kun sain kirjailijasopimuksen äänikirjan julkaisemisesta Lind &Co -nimiseltä kustatamolta. Kustantamo on Ruotsissa kolmanneksi suurin äänikirjojen julkaisija ja yksi isoimmista kustantamoista. Juotiin sopimusten kunniaksi shamppanjaa laivalla ja ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että olen onnistunut. Ennen kaikkea olin onnellinen että pidin kiinni omasta kerronta tavastani ja oikeastaan kirjani ei kuulostanut yhtään hassummalta äänikirjana :) Nyt kun joku tekee siitä vielä elokuvan, niin mun elämä on täydellistä :D

Ja tiedättekö mitä? Mun kirja oli löytynyt Elisa kirjan kautta, eli ei se sitten loppupeleissä ollutkaan harmi, että se sinne julkaistiin!

Tästä Elisa kirjan kokoelma mun e -ja äänikirjoista! 

Tästä esim. Adlibriksen kokoelma mun kirjoista!

Emma ja Antti ovat yli kolmekymppinen pari, jotka eivät ole onnistuneet saamaan lasta yrityksistä huolimatta. Lopulta Emma päättää erota miehestään ja etsiä jotain parempaa.

Emman matkassa käsitellään suuria tunteita, joita lapsettomuus, ero, rakastuminen ja toipuminen suurista muutoksista tuovat tullessaan. Elämä yllättää toisinaan, mutta onko ruoho aidan toisella puolella loppujen lopuksi vihreämpää? Mitä kaikkea pitää kokea tietääkseen mitä todellinen onni on?

Suhdesolmuja on huumorilla höystetty monitasoinen rakkaus- ja ihmissuhderomaani.

Ravitsemusterpaeutilla käynti vol. 1

Eilen oli sitten aika ekalla rt -käynnille, mutta toisin kun luulin, niin en päässyt vielä ene -dieetille. Rt oli sitä mieltä, että mun elimistö menee shokkiin jos nyt alotan rankan dieetin, koska olen niin huonossa hapessa tän 1,5kk jatkuneen flunssan takia. Ja oikeessahan se on. Mä alan olla ihan kuitti tähän sairastamiseen. En saa öisin nukuttua yskimisen vuoksi ja viime yönä mä sit lopulta luovutin ja menin sohvalle nukkumaan istuvaan asentoon, koska makuulteen kurkkua menee sellaiseen asentoon et yskin vedet silmissä ja meinaa oksennus tulla. Koskahan tää oikeesti voi loppua..? Kunto on laskenut ihan nolliin ja en meinaa jaksaa kävellä yhtään ja iltasin kaikki voimat on ihan pois.
No joka tapauksessa päädyttiin siis sellaiseen, että menen uudestaan 8.2. ravitsemusterapeutille ja saan silloin ene ohjeet. Ene dieetti etenee niin silloin, että ensin pidetään viikon kevennysviikko, sen jälkeen käyn punnituksessa ja sitten aloitetaan ene. Ja tähän väliin tieto, että ene tarkoittaa erittäin niukka energistä ruokavaliota, eli yleensä ketoosidieettiä. Ketoosi puolestaan tarkoittaa sitä että hiilihydraattien määrä rajoitetaan ja elimistö alkaa kuluttaa rasvaa elimistöstä sokerin sijaan. Enellä tiputetaan sitten 7-10% painosta pois ja se jatkuu maksimissaan 3 kk.

Nyt tämä neljä viikkoa uuteen aikaan on tarkoitus, että opettelen syömään 5 x päivässä. Käytiin läpi mun mieliruokia ja menneitä dieettejä ja poimittiin niistä ideoita päiviin. Mulle tulee oleen tääkin aika haasteellista kun oon tottunut tiettyihin tapoihin ja nyt yritän sitten päästä niistä eroon. En mm. syö aamupalaa, mutta nyt on vain alettava syödä se. Lähiaikoina oon syönyt miten sattuu ja pitää opetella rytmitystä. Ihan kivaa haastetta tääkin on ja toisaalta helpottavaa. Mun pitää myös syödä joka päivä jonkun aterian päälle jälkkäöriä ja ostin nyt tummaa suklaata sitä varten. Mä olen ehdollistanut itseni makeen syönnissä siihen, että joko en syö ollenkaan tai vedän 100% pelkkää makeeta, niin pitää opetetlla syömään hillitysti.
Ene dieetin jälkeen sit palataan tähän tän hetkiseen ruokavalioon ja aletaan opetella hiljalleen ruokavalioo mikä jatkuu leikkauksen jälkeen. Rt piti hyvänä et aikaa on  näin runsaasti kun saan opetetella uusia elämäntapoja jo pitkään ennen leikkausta, eikä kaikki tule niin järkytyksenä leikkauksen jälkeen.

Oon huomannut kyllä et pää tarttee tosi paljon työtä, koska mulle kaikki hauskat jutut tarkoittaa ruokaa. Esim. meillä on johtajapalaveri, yhdet läksiäiset ja toinen työpaikan juhla ja mä vaan mietin et "voi ei en voi syödä tai juoda mitään niissä". Eli en voi pitä hauskaa ilman että saan syödä jotain hyvää. jösses tähän menee aikaa, et tajuan ettei syömisen tartte kuulua joka paikkaan. Tää on vähän tämmönen et eihän leffaan voi mennä jos ei saa poppareita sinne, kun ne kuuluu sinne. Muistan ajatelleeni aikanaan tupakoinnin lopettamisestakin, et miten pärjään bussipysäkillä bussia odottaessa kun en enää voi polttaa. Hyvin selvisin, tosin en enää käytä busseja :D