Mulla oli eilen niin onnistujafiilis kun pääsin kuntosalilta pois! Menin sinne ajatuksella treenata ennen työvuoroa ja oli monta päivää ollut semmonen fiilis et pakko päästä juoksemaan. Mä juoksen aina 10 min lämittelyks juoksumatolla ja en vaan pystynyt lopettamaan millään juoksemista eilen ja lopulta saldo oli 50 minuuttia ja yhdeksän kilometriä! Vikat kymmenen minsaa sykkeet oli 181 ja tuntu et jalat lähtee alta, mut mä pystyin siihen! Olisin halunnut juosta tunnin, mut tuli aika vastaan ja oli pakko lähtee töihin. Mä meen niin juokseen puolimaratonin ens kesänä! Pitäs nyt vaan lähtee kadulle juoksemaan, et tietäs vähän omaa kuntoonsa siellä, kun kuitenkin se on ihan eri asia kadulla kun tasasella juoksumatolla. Yllätyin kuitenkin silti itekkin kuinka kovassa kunnossa alan olla verraten viiden kuukauden takaiseen. Oli kyl niin mahtava fiilis eilen et leijuin pilvissä kunnes töissä löi kiire päälle ja jaloissa alkoi tuntua et on vähän juossut :D No eipä ole silti mikään paikka kipeenä tänään, vaan mennään miehen kans kohta kuntosalille jälleen.
Meidän nuorimmainen on ollut yökylässä viimeyön ja on ollut ihanaa olla aamu ilman et joku kitisee syliin koko ajan. Kyllä mulla silti on mpieni ikävä, mut hyvää treeniä tää nyt on kun ens kuussa ollaan viikko erossa - kuinka mä kestän sen!? Mä laitoin meidän työvuorokirjaan reissun jälkeisen päivän vapaaksi, että saan vaan halia koko päivän mun pikkusta, tosin voi olla et edessä on oikein kunnon kiukuttelua. Miks musta tuntuu et teen ihan hirveen väärin sille kun tällai hylkään sen viikoksi tänne, vaikka sillä on kaikki ihan hyvin kun on isänsä kanssa kuitenkin. Äh kun meidän äitien mielet on niin typeriä. Pitäs nyt vaan osata ajatella et tää tekee hyvää mulle ja isommille lapsille kun saadaan olla kolmistaan ja oon mä ilonen kun kerrankin saan olla 100% noiden isompien käytettävissä. Jotenkin täällä kotona töiden ja muiden asioiden keskellä on vaikea revetä kolmen lapsen suuntaan koko ajan ja tulee kauheen riittämätön olo - mä kun oon sen verran itsekäs et tartten sitä omaa aikaakin ihan vaan olla yksin, ilman et on ketään vaatimassa palaa musta. Onneksi mies ymmärtää sen :)
Meillä oli miehen kanssa mukava ilta toissa iltana kun tulin töistä kotiin. Otettiin lasilliset viin (tai mies nyt oli ottanut vähän enenmmän jo ennen kun tulin kotiin) ja höpöteltiin kaikista menneistä ajoista, esim. siitä kuinka tavattiin ja miten meidän juttu alkoi. Onhan se aika huikeeta et ens vuonna ollaan oltu 9 vuotta naimisissa ja 12 vuotta yhdessä, eikä koko aikana ole ollut sellainen olo et haluisin mieluummin jonkun toisen. Mulla on käynyt kyllä onni kun oon ton miehen löytänyt ja meillä on ollut hyvä olla yhdessä vaikkei aina kaikki olekkaan ollut ruusuilla tanssimista. Kertaakaan ei olla nukuttu eri sängyissä riitojen vuoksi, eikä meidä ole tarttenut riidelläkkään kunnolla koskaan kun asiat pystyy puhumaan. Mä oon meillä se joka suuttuu helpommin, mutta sekin on tasaantunut PALJON vuosien varrella ja aina kun oon jostain suuttunut niin mies on osannut olla hiljaa ja se mun suuttumus häviää itsellään melko nopeasti. Mä vaan niin tykkään tosta miehestä et en halua edes kuvitella mitä mun elämä olis ilman sitä!
Hah, joo mulla on nyt joku rakkauspäivä tänään näemmä :D No joo.. Pakko varmaan kohta alkaa kaivaa wordia koneesta esille ja aloittaa se kirjoittaminen kun yksi idea ei nyt vaan lähde mun päästä pois, vaan nivoutuu koko ajan laajemmaksi ideaksi ja pakkohan se on kirjoittaa ylös kohta. Saapahan tutut taas lisää luettavaa :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti