Mä en ole hyvä painon hallinnassa ja kun olen pudottanut painoa, niin se tulee aina takaisin. On todella vaikeaa koko ajan "laihduttaa" ja viimeisen vuoden aikana lopetin sen. Miksi laihdutan, miksi en riitä tällaisena kuin olen? Miksi en voi rakastaa itseäni näin, vaan koko ajan pitää inhota itseensä ja soimata siitä miltä näytät, millainen olet ja miten olet epäonnistunut? Miksi pitää aina ajatella että joku muuu on kauniimpi tai jollakulla muulla on parempi kroppa kuin minulla? Mä olen oikeasti laihduttanut 20 vuotta mun elämästä! Oon aina pitänyt itseeni epäonnistujana kun en ole onnistunut pitämään pudotettua painoa pooissa, mutta nyt ymmärrän, että niin oli ehkä tarkoitettukin. Viimeisen vuoden aikana olen oppinut itsestäni paljon. Olen oppinut ettei tarvitse sietää työssä kaikkea, eikä mun tartte revetä jokma paikkaan siviilielämässä. Olen oppinut, että mä olen kaunis sekä sisäisesti, että ulkoisesti ja mun kokoni on ihan vaan muiden ongelma, ei mun. Keväällä osallistuin Miss plus size kisaan joka oli mulle iso henkinen voitto ja polku tuntemaan itseeni vähän paremmin.
Ja vaikka olen sinänsä tyytyväinen elämääni nyt, niin mä olen pitkään miettinyt, että olisi mahtavaa jos mä pääsisin lihavuusleikkaukseen, mutta en ole uskaltanut sanoa asiaa ääneen, kun olen jotenkin ajatellut että en sellaiseen pääsisi. Olin lääkärillä muista syistä ja heitin käynnin lopuksi kysymyksen, että mitä leikkaukseen pääsy vaatisi. Lääkäri innostui asiasta valtavasti ja mulle varattiin seuraavalle viikolle aika lääkärille, jotta asiasta voidaan keskustella. Se aika oli tänään. Ja tiedättekö mitä.? Ensi viikolla lähtee lähete taysiin ja mun matkani erilaista elämää kohden alkaa virallisesti. Lihavuusleikkaukseen pääsyssä menee vuoden verran ja paljon on tehtävä työtä ja tavattava ihmisiä ennen kun matka on päätöksessä ja blogissa pääsette nyt seuraamaan mun matkaa tässä asiassa.
Miksikö sitten aion kirjoittaa tästä asiasta? No ensinnäkin sen vuoksi, että muut ajatusta pyöritelleet tai ehkä jo lähetteen saaneet pääsevät lukemaan kokemuksia MUTTA ennen kaikkea sen vuoksi, että ihmisillä on aivan käsittämättömän huono asenne leikkausta kohtaan. Kun olen kertonut tästä tilanteesta ihmisille, niin olen saanut todella vähän kannustavia kommentteja. Osa on ollut huolissaan leikkauksen riskeistä, mutta kukaan ei ole yhtään huolissaan siitä, että saatan kuolla nuorena esimerkiksi sydänkohtaukseen ylipainon takia - ja kaikessahan on aina riskinsä. Pahimmalta ehkä kuitenkin on tuntunut ihmisten asenne siitä, että olen jotenkin todella huono ja epäonnistunnut kun en ole saanut pidettyä painoa poissa. Olen tiputtanut siis kaksi kertaa ylli 30 kg painoa mun elämän aikana ja sitten lihonut ne takaisin. Pahimmat arvostelijat ovat olleet juuri niitä, jotka eivät tiedä mitään laihdutuksesta ja painonhallinnasta ja siitä mitä on elää tunnesyöjänä. Eihän mun tartte muuta kun syödä vähemmän kun kulutan ja liikkua. -No näinhän se on.. Mulle on myös hienosti osattu kertoa ettei leikkaus tee mua onnellisemmaksi tai saa mun ongelmia katoamaan ja tuntuu todella typerältä kuulla vastaavia kommentteja, koska tiedän varsin hyvin ne asiat. Olen onnellinen ilman leikkaustakin, mutta voin kertoa, että moni mun ongelma kyllä oikeasti katoaa leikkauksen myötä ja onhan se mukavaa olla aikanaan hieman hoikempikin (ihan jo tuon oman aviomiehen mieliksi). Jotenkin tuntuu, että ihmiset eivät hakeudu tähän projektiin, koska muiden asenne on negatiivinen. Mutta kun olen päässyt projektini loppuun, olen normaalipainoinen ja paino pysyy poissa, koska tämän myötä on pakko opetella uudet elämäntavat (joista ei pääse luistamaan kuten ennen). Saattaa olla, että pilkkaajilla osuutämä vielä omaan nilkkaan. En todellakaan ole huono tai luovuttaja kun käytän tän mahtavan ja upean mahdollisuuden. Päin vastoin! Mä olen vahva ja päättäväinen ja ottanut ison askelen kohti parempaa elämän laatua.
Eli voin todeta etten todellakaan ole huono ihminen kun haluan tätä enemmän kuin mitään muuta aikoihin. Ja ennen kaikkea pahaa refluksitautia sairastavana odotan todella leikkausta, koska suurin osa refluksioireista katoaa leikkauksen myötä. Olisin ikinonnellinen jos mun ei tarttisi sittenkään syödä loppuelämääni vatsalääkkeitä.
Tämän viikon perjantaina menen sokerinsaritukseen ja labrakokeisiin ja ensi viikolla valmistellaan mun lähete matkaan. Mun lääkäri on mahtavin lääkäri mitä olen aikoihin tavannut ja on todella sydämestään mukana tässä hommassa ollut kannustamassa mua. Mikäli haluat tietää jatkosta, niin seuraamalla mun blogia pääset mukaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti