Negatiivinen ajattelu lihavuusleikkauksesta

Ensinnäkin mun lähete lähti tänään kohti taysia! Oon ihan superonnelinen vaikka tiedän että nyt ilmeisesti jaetaan aikoja touko-kesäkuun akselille ensikäynnille. Ihan sama, mun homma etenee nyt silt!

Oon miettinyt et miksi tätä lihavuusleikkausta pitää perutella koko ajan kaikille ja miksi niin monilla on negatiinen asenne leikkausta kohtaan? Mietin ääneen yks päivä mun  ystäville, että jos mä olisin menossa hakemaan Virosta tissit, niin tää homma ei olisi yhtään niin paha, mutta se, että joku menee laihdutuksen vuoksi leikkaukseen, niin johan on kauheeta. Mut on nyt tituleerattu luuseriksi, joka ei osaa laihduttaa ja pitää painoa poissa koska – eihän se vaadi muuta, kun sen että syöt vähemmän ja kulutat enemmän ja sitten voit pitää painoa poissa. Olen myös kuullut, että leikkaus sattuu ja että olen ihan hyvä näinkin. Joo.. Mielenkiinnosta kysyn, että jos joku uudet tissit itselleen hakenut on käynyt läpi prosessin, niin kuinka paljon vastustusta olette saaneet asiasta? Miksi tämä lihavuusleikkaus on jotenkin tabu ja paha asia ihmisten mielestä ja leikkaukseen menijä on vain huono ihminen, joka ei osaa laihduttaa ja haluaa vain nopean ja helpon reitin elämässä.

Minäpä kerron teille muutaman sanan itsestäni. Mä osaan laihduttaa. Siis ihan todella osaan laihduttaa. Oon aina jojoillut painon kanssa ja 2006 aloin laihduttaa ja tiputin painoa pois yli 30kg. Painon pudottaminen oli huippua ja sain siitä ihan älytöntä mielihyvää, etenkin muuttuneesta fysiikastani. Mutta kun paino oli pudotettu, en ensinnäkään ollut tyytyväinen itseeni, vaan olisin halunnut pudottaa lisää ja toisaalta kun olin saavuttanut tavoitepainoni ja normaalipainon ylärajan, niin mulle iski masennus. Olin pudottanut painoa niin innokkaaasti ja omistanut elämäni sille, etten ajatellut, että sen jälkeenkin pitää elää. Paino pysyi aikansa poissa, kunnes alkoi tulla ongelmia (se on ihan oma juttunsa) ja painoa alkoi kertyä takaisin päin. En saanut enää kiinni entisestä pudotustahdista ja olin  edelleen jotenkin järkyttynyt siitä tyhjyydestä minkä tavoitepainon saavuttaminen jätti muhun. Kolmannen raskauden jälkeen 2012 aloin taas pudottaa painoa (siitä pystyy lukemaan paljon täältä blogista kun aloittaa alusta). Tiputin ene dieetillä aluksi, sitten omin avuin ja lopulta personal trainerin kanssa, mutta koko ajan oli aika kovaa kamppailua. Kyllä paino taas tippui lähes 30 kg, mutta se ei vaan pysy poissa. Monta kertaa vielä tuon ison urakan jälkeenkin olen tiputellut pois esim. 10kg ja lopulta se tulee aina takaisin. Olenko siis luuseri, kun menen tähän leikkaukseen? Ehkäpä, mutta olen todella uupunut ja kyllästynyt tähän ”turhaan” painonpudottamiseen.

On todella loukkaavaa, kun mulle tullaan neuvomaan miten paino tippuu, koska voin kertoa, että mulla on pudotettuja kiloja takana yli sata kaiken kaikkiaan ja mua on ihan todella turhha tulla neuvomaan tässä asiassa, etenkin sellaiset joilla ei ole takana, kun muutaman kilon pudotus, tai eivät ole onnistuneet pudottamaan yhtään painoa. Eli on meitä ihmisiä jotka osaavat laihduttaa, on niitä jotka osaavat laihduttaa ja pitävät painon poissa ja niitä jotka ei onnistu kummassakaan. MUTTA tähän leikkaukseen ei valitettavasti pääse jos et osaa pudottaa painoa ja se täytyy todistaa. Lääkäri ei tee lähetettä, jos sulla ei ole kunnollista painonpudotushistoriaa, koska lääkäritkin on samaa mieltä ettei tämä ole oikotie onneen. Mun kohdalla kriteerit täytyy ja laihdutusta on taustalla vaikka muille jakaa, joten mä ansaitsen tän mahdollisuuuden päästä uuteen alkuun tämän avulla. Olen tehnyt niin kovan työn, että koen tän palkintona siitä kaikesta ja tämä on se tie, joka auttaa mua siinä ongelmassa, eli painon pois pitämisessä, kun tavote on saavutettu.

Se että joku luulee lihavuusleikkausta helpoksi tieksi, niin piitkä odotusaika johtuu pitkälti siitä, että sen aikana testataan potilasta, että riittääkö motivaatio ja onko hän varmasti sitoutunut hommaan. Esimerkiksi ensin pitää käydä ravitsemustrapeutin laihdutusryhmässä enedieetti läpi ja paino täytyy pitää poissa jopa vuoden ajan, ennen seuraavaan etappiin pääsyä. Helppoa? Ei todellakaan, mutta olet ammattilaisten käsissä, jotka ohjaavat pysyvään muutokseen. Leikkaus ikään kuin tiputtaa kyllä painon pois, mutta potilas saa rauhassa keskittyä opettelemaan uusia elämäntapoja ja on seurannassa parin vuoden ajan. Itselläni on siitä hyvä tilanne, että mua seurataan myös mun oman lääkärin toimesta ja käyn jokaisen etapin välillä näyttäytymässä hänelle, jotta projekti olisi mahdollisimman toimiva ja motivaatio pysyy yllä. Jos tää on sit oikotie onneen niin olkoon niin, olen tän ansainnut!

Ja mitä tulee sitten niihin ihmisiin, joiden mielestä olen itse oman tilanteeni saanut aikaan ja pitäisi myös pystyä tekemään asioille jotain, niin sitähän mä koko ajan teen. Menen yhteiskunnan rahoilla leikkaukseen, koska olen syönyt itseni erinäisitä syistä tähän kuntoon ja tämä leikkaus todennäköisesti säästää tulevaisuudessa yhteiskunnan varoja kun mua ei tartte lihavuuden vuoksi hoitaa lääkärissä. Ja sitten se viimein kysymys – miksi mut leikataan yhteiskunnan rahoilla, kun olen itse läskini hommannut? Niin miksi alkoholistit saa hoitoa tai miksi rasitusvammoja hoidetaan yhteiskunnan varoin, kun onhan nekin itse aiheutettuja? Tai miksi hevosen selästä pudonneita hoidetaan, kun nekin ihan ite meni sinne hevosen selkään? Siitä tää yhteiskunta on niin ihana, että meidät on oikeutettu saamaan hoitoa ja mun kohdalla hoito on tämä. En ehkä kuole viisikymppisenä lihavuudesta / jojoilusta johtuviin sairauksiin (jojoiluhan on aina epäterveellinen asia keholle) ja ennen kaikkea pystyn vielä liikkumaan kunnolla ilman että menee polvet, nilkat tms. joku muu kehon osa rikki, kun painoa on liikaa. Ja olen tämän jo aiemminkin sanonut, että mun lapset ansaitsee äidin läsnäolon vielä pitkän ajan jälkeen ja mä haluan elää vanhaksi, olla laiha ja nauttia elämästä kaikin puolin ilman, että olo on näin raskas kun nyt! Ja tiettekö, että aion hakea Virosta ne tissit itselleni palkinnoksi, kun tämä projekti on saatettu loppuun! Nih :D