Tänään oon kaivannut mun ns. entistä elämää tosi paljon. Saliharrastus ja valmentajan alla tehtävä treeni kuului mun elämään pitkään, mutta viime keväänä tuli vastaan hetki, jolloin piti miettiä mikä on tärkeää ja mikä ei. Mä haaveilin pitkään, että jonakin päivänä mä olisin kisalavalla ja olisin siellä fitneskisassa, tai voimannostokisoissa, mutta joskus vaan on ajateltava realistisesti, että eihän musta sinne ikinä saa kisaajaa.
Mä olen sellainen ailahtelevainen luonne, että innostun ihan nollasta sataan, mutta aina en vaan saa vietyä asioita loppuun. Meillä oli miehen kanssa iso riita ja tuli siinä hetken harkittua, että onko meidän edes järkeä jatkaa enää yhdessä ja jos jatketaan, niin miten me tilanne sitten oikein aukastaan. Sanottiin sitten puolin ja toisin asioita mikä toisessa häiritsi ja yksi asia mikä mun miestä ärsytti oli mun saamattomuus asioissa. En kuulemma saa mitään vietyä loppuun vaan hortoilen ilman kunnon päämäärää ja jos mulla on päämäärä, niin pystynkö mä toteuttaan sen kun aina luovutan. Ensin tuntui pahalta, mutta sitten lopulta mietin asioita ja ehkä vähän suuttuneenakin päätin, etten astuisi enää loppuvuotena kuntosalille. Enkä sitten astunutkaan. Sali oli ollut ainoa asia joka piti mua järjissään edellisessä työssä, mutta keväällä vaihtui työpaikka ja kun punnitsin asioita, niin tajusin kuinka paljon viisi treeniä viikossa pitää mua poissa kotoa - pois lasten luota. Olin salilla käynyt myös osittain siksi, että sain aikaa miehen kanssa ja oli kivaa harrastaa yhdessä, mutta henkisesti kärsin joka ilta kun töiden jälkeen lähdettiin salille ja aina lapset jäi ilman huomiota. Tein muutenkin koko ajan 10h työpäivää ja en ollut viikosta kotona kun muutaman hassun päivän. Minä siis lopetin. Aluksi se oli helpottavaa, enkä kaivannutkaan salille. Oli ihanaa olla kotona iltaisin ja kun ei tarttenut miettiä saliaikatauluja, niin kaikkeen muuhun jäi paljon aikaa. Miehenkin treenit jäi väliin koko kesän ajaksi kun mä en ollut lähdössä mukaan enää ja sekin totesi yhdessä vaiheessa, että kylläpä jäikin aikaa olla kotona kun ei menty aina vaan treenaan.
Mua ei sinänsä kaduta päätös, koska mun piti kuntouttaa mun olkapään lihasrepeemä, joka onkin ihan kunnossa nykysin. Sain salikiellon yläkropalle syksyllä lopullisesti, kun mulla todettiin rakenteellinen jännesurkastuma kädessä. Se paranee kyllä, mutta vie paljon aikaa ja treeni vaan pahentaisi tilannetta. Pärjään hyvin töissä käden kanssa, mutta en halua ärsyttää sitä millään nyt, ettei tule turhia itse aiheutettuja sairaslomia, tai että vaarantaisin sen paranemisen.
Mutta mä kaipaan välillä saliaikaa niin että meinaan pakahtua. Mä kävin treenaamassa kavereiden kanssa ja kaipaan endorfiinihumalaa, jonka sain treeneistä. Mä kaipaan sitä kun lihakset oli kipeenä treenistä ja meinattiin kuolla toiminnallisen treenin jälkeen. Kaipaan Annaa, Heiniä, Mikkoo ja Verttiä, jotka toimi mun valmentajana pitkään ja jotka motivoi matkalla eteen päin. Välillä iskee aivan mieletön hinku päästä takaisin hikoilemaan, mutta sitten kun mun tyttö makaa illan mun kainalossa katsellen telkkaa mun kanssa, niin tiedän, että nyt ei ole aika alkaa saliharrastusta uudelleen. Toki voisin siellä käydä vähän vähemmänkin, mutta kaipaan seuraa sinne ja toisaalta olisi aika tylsää tehdä pelkkää jalkatreeniä. Onneksi kuntosalit ei häviä mihinkään ja pääsen sinne nauttimaan kunhan lapset vähän kasvaa vielä.
Mä oon jotenkin ollut ihan hirveen ärsyyntynyt moneen asiaan lähiaikoina. Ei oikein ole mitään selkeetä odotettavaakaan tällä hetkellä. Toki odotan dieettiä, mutta olisi sekin kivempi toteuttaa kun olisi jo tiedossa eka käynti Hatanpäälle. Nyt on vaan vähän semmonen olo, että kaipais jotain uutta elämään, mutta en vielä ole keksinyt mitä se voisi olla, mikä täyttäs tän pienen tyhjiön olotilassa. Toisaalta nyt on hyvä oppivuosi olla edelleen ihan hissukseen ja opetella, ettei aina tartte ollakaan jotain odotettavaa :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti