Vaikka mä aina luulin olevani se kuka olis onnellisin kun toinen koirista lähtee niin nyt mä oonkin sitten kuitenkin se kuka ikävöi Mömmistä eniten :( Itku tuli aamulla kun tiskasin Emman ruokakupin pois, itku tuli kun ripustin Emman kaulapannan keittiön naulaan roikkumaan, itku tuli kun laitoin Emman talutushihnan pesukoneeseen, itku tuli kun imuroin ensimmäisen kerran tietäen ettei meillä enää koskaan tule olemaan lisää ärsyttäviä vaaleita koirankarvoja joita lähti ihan tolkuttomasti ja itku tuli kun laitoin molempien koirien makuualustat pesuun, että saisin karvat niistä irti ja tehtyä Yadalle nyt tilavamman ja pehmeämmän petin kun ei tartte kahta koiranpetiä saada makuuhuoneeseen mahtumaan.. On kamlaa ajatella ettei Emma ole koko ajan ärsyttävästi mun jalkojen juuressa tiellä kun laitan ruokaa, eikä se enää urise raivostuttavasti kun anoppi tulee kylään, joka oli sille maailman mieluisin asia. Kukaan ei enää vedä lenkeillä ärsyttävän paljoa kun meidän Yada kulkee niin nätisti, eikä kukaan innostu enää niin paljoo siitä, että ruoka-aika lähenee. Meinasin eilen unohtaa ruokkia Yadan kun kukaan ei ollut muistuttamassa heti kolmen jälkeen kellon tarkasti ruoka-ajoista :( Yada on hiukan apaattinen ja makoilee suurimman osan, aamulla pyöri paljon mun jaloissa ja haki hellyyttä ja kyllähän mä sitä annoin. Otin Yadan eilen anopillekin mukaan, kun nyt on helpompi sitä ottaa joka paikkaan kun on vain yksi koira ja en raaski sitä ainakaan nyt vielä jättää yksin, kun se ei ole ikinä ollut yksin täällä kotona.
EIlen illalla mun mielessä vaan pyöri se kun käveltiin eläinlääkäriin ja kuinka halasin Emmaa viimeisen kerran ennen kun jätettiin se sinne tuhkattavaksi ja se kipu ja väsymys mitä sen silmistä paistoi. Mun on niin ikävä että mun sydän repeää rinnasta!
"Se, mitä olimme, olemme nyt.
Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä
ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani,
kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen
ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua,
etkä enää löydä ja tunnet surun
hiipivän sydämeesi,ole hiljaa.
Sulje silmäsi.
Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa,kuljen mukanasi,aina sinussa."
"Niin äkkiä lähdit.
Varoitit hetken ennen.
Halunnut et rakkaittesi
itkevän hupenevaa aikaa.
Tulit ovelle vastaan,
varjonasi ystäväni,
pinnistit voimasi tervehdykseen,
kuin se tärkeintä maailmas ois.
Kadun niin paljon.
Hetkiä, joina en sulle löytänyt aikaa,
jota luulin olevan loputtomiin.
Kun vein sinut kävelylle tienlaitaan
sen sijaan että olisin vienyt metsään,
jonka tuoksuja niin rakastit.
Olisit ansainnut sen.
Yhden minä tiedän,
me tapaamme vielä.
Tässä maailmassa kenties,
jos sielumme vaeltavat.
Jos taivas on totta,
sinä odotat minua siellä,
mitä olenkaan vailla ilman lämpöäsi..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti