Multa on kyselty, että miten mulle kävi, kun olen vuosia sitten blogissa
kirjottanut siitä et aloitin psykoterapian. Mulle kuuluu nykysin ihan hyvää 😊
Luin vähän aikaa sitten kirjoituksen masennuksesta, jonka julkaisin mun
face seinälläkin ja tuntu tärkeältä, että joku kirjoittaa asioista ja antaa
kasvot niille. Olen useamman viikon miettinyt, et onko mun blogi enää sellainen,
johon haluan asiasta kirjoittaa, mutta teen nyt ainakin tämän postauksen
aiheesta.
Moni puhuu usein masennuksesta, mutta meitä mielenterveyspotilaita on
monenlaisia ja omalla kohdallani sairauden nimeksi tuli ahdistuneisuushäiriö.
Täällä blogissa kirjoitin silloin, kun aloitin tieni mielenterveystoimistossa
ja kun nyt jälkeen päin luin kirjoituksiani, niin ne oli kyllä täynnä
ahdistusta. Kamalaa luettavaa!
Mun tarina mielenterveyskuntoutujana alkoi siitä, kun menin omalääkärille
ja sanoin että mun olo on niin kamala, että mun on pakko päästä puhumaan
jonnekin asiasta, et mä olen varmaan tosi pahasti masentunut. Sain lähetteen
mielenterveystoimistoon ja alle kuukaudessa sain ajan ensi käynnille psykologin
juttusille. Ensimmäisellä käyntikerralla mä itkin aivan lohduttomasti ja
pyysin, että saisin mielialalääkityksen, koska en vaan jaksa mun kauheata
olotilaani, mutta en saanut lääkitystä – en kuulemma tarvinnut sitä. En osaa
kuvailla sitä olotilaa kunnolla mikä mulla oli silloin, mutta parhaiten ehkä
saan kuvattua sen niin, että oli kuin joku satakiloinen olio olisi istunut mun
rintakehän päällä ja olin väsynyt, väsynyt ja väsynyt. Miten kukaan voikaan
olla niin väsynyt! Kävin psykologin juttusilla useamman kuukauden ja siellä aukesi
mun tilanne sen verran, että masennusta mun kohdalla ei ollut, mutta
ahdistuneisuushäiriö kylläkin, joka mun menneisyyden vuoksi oli melkein enemmän
kuin varma asia ja kun vielä otetaan mun luonne siihen päälle, niin saatiin
mahtava ahdistuneisuuden yhtälö. Kun olin aikani käynyt
mielenterveystoimistolla, päädyttiin siihen, että menen vuodeksi psykoterapiaan
ja se oli todella hyvä päätös. Edelleenkään kukaan ei mulle tarjonnut
lääkkeitä, enkä mä niitä lopulta enää halunnutkaan. Vuosi psykoterapiassa oli
opettavainen ja siellähän ei koeta mitään ihmeparantumista mutta jos olet
valmis ja halukas tutkimaan omaa itseäsi ja halukas parempaan elämänlaatuun,
niin psykoterapiasta on apua. Kukaan psykoterapeutti ei sua pysty parantamaan,
ellet ole itse valmis muutoksiin ja havainnoimaan omat voimavarasi ja
heikkoutesi. Sinun pitää olla avoin kaikelle ja ehdottoman rehellinen itsellesi
ja tiedostaa myös, että sinussa voi olla virheitä, jotta pystyt parantumaan.
Omalla kohdallani ei voi sanoa, että parantuisin tästä sairaudesta koskaan,
koska osittain tää on mun luonteenpiirre, mutta mun psykologi sanoi mulle, että
näkee tän myös mun vahvuutena, jos vaan käytän sitä oikein elämässä.
Mä olen todella tunteellinen ja sympaattinen ihminen. En aina ehkä näytä
mun tunteita ja itke muiden nähden mutta sisäisesti mun tunne-elämä menee
vuoristorataa laidasta laitaan. Psykologi kuvasikin sitä mun väsymykseen
johtavaa tilannetta niin, että kun muilla ihmisillä kahden tunnin aikana on
muutama tunne mitä ne käy läpi, niin mulla on kaksikymmentä ja se ei ole ihme,
että väsyn, kun en hallitse tilannetta.
Mulla ahdistuneisuus siis näkyi lähinnä väsymyksenä ja vuosia multa
otettiin verikokeita yms. että syy väsymykseen selviäisi, mutta kukaan ei
koskaan sanallakaan maininnut, että voisinkohan tarvita mahdollisesti
psykologin apua väsymykseeni. Toisaalta en ehkä olisi aiemmin ollut valmis
matkaamaan omaan mieleeni, koska sieltä löytyi sellaisia asioita, jotka mieli
oli peitonnut vuosiksi piiloon, kuten monesti mielenterveyspotilaille käy kun
tulee traumaattisia kokemuksia. Toinen mikä oli mulla isoin oire pahimpina
hetkinä, oli mieletön kuoleman pelko. Sain lieviä paniikkikohtauksia, koska
pelkäsin kuolevani ja ne tuli lähinnä nukkumaan mennessä, jolloin en saanut
nukuttua. Pelkäsin että mulle käy jotain ja kuka sitten hoitaa mun lapsia tai
kun lapset oli esim. anopilla yötä niin pelkäsin, että anopille käy jotain ja,
että lapsille tulee hätä sen vuoksi. Pelkäsin aina ja koko ajan, että jollekin
mun läheiselle käy jotain. Jos mies oli 10 min myöhässä kotiin tulosta töistä
tullessa niin kuvittelin aina, että oli sattunut jotain pahaa. Lisäsin omaa
ahdistustani tällaisilla asioilla. Ja yksi, mikä oli myös suuri ahdistuksen
aiheuttaja oli se, että en voinut tehdä virheitä ja kaiken piti olla aina
täydellistä. Jos tein pienenkin virheen, niin soimasin siitä itseäni ja kotona
piti aina kaiken olla viimeisen päälle siistiä tai siellä olo ahdisti - tämä on
kuulemma tyypillinen piirre ahdistuneisuushäiriöiselle, koska jos koti on
turvapaikka ja siellä ei saa vallita kaaos. En myöskään osannut sanoa kunnolla
ei ja mulla oli kauhea tarve miellyttää ihmisiä ja väsytin itseni sillä, etten
osannut antaa itselleni lupaa levätä, vaan menin koko ajan, koska ajattelin sen
olevan hyvä juttu etten väsähdä kokonaan kotona.
Mistä mun ongelmat sitten alkoivat? Sitä ei täysin varmaksi sanoa, mutta
muista olleeni jo teiniaikana tosi voimakkaasti tunteva ja oli välillä vaikea
ymmärtää omia tunnekuohuja. Kirjoittaminen on ollut mulle yksi tapa päästä
eroon ahdistuksesta ja nollata aivot pahan olon keskellä. Silloin saan koko
ahdistuksen pois mielestä henkisesti ja fyysisesti ja saan purkaa tekstiksi
tunnekuohujani. Tällainen ahdistuneisuushäiriö on muuten kuulemma myös hyvin
yleistä mun ikäisillä kirjailijoilla. No joka tapauksessa palataan taas
asiaan.. Eli koen, että tilanteen on laukaissut mun kohdalla lopullisesti se
kun sain anafylaktisen allergiareaktion kesken lenkin. Niitä tuli useampia ja
mulla todettiin rasitusanafylaksia, johon liittyi todennäköisesti jokin
ruoka-aine, mutta virallista syytä ei löytynyt. Itse luulen, että se johtui
siitä, että mun työpaikka oli ihan homeessa ja oirehdin siellä todella paljon.
Mut jätettiin tosi yksin noitten allergiareaktioiden kanssa ja kun oikeata
syytä ei selvinnyt, niin aloin pelätä että kuolen ja siitä tää kaikki on sitten
lähtenyt pahenemaan. Sain keskenmenonkin yhden anafylaktisen reaktion vuoksi ja
jotenkin surua on mahtunut niin paljon, ettei mun pääni enää kestänyt sitä. Oli
vaikeaa rahallisesti, menetin vauva, meidän koira kuoli, mies oli ulkomailla, mummulle
ja mun kaverille molemmille tuli aivoverenvuoto, tutun vauva koki
kätkytkuoleman, mä tein töitä ihan liikaa ja tuli burn out ja repesin kaikkeen
mihin mua pyydettiin. En osannut sanoa ei ja en osannut tarvita omaa aikaa,
enkä osannut olla mun lasten kanssa. Kolmannen lapsen syntymä sitten jotenkin
laukaisi mut ajattelemaan asioita ja hakeuduin lopulta sinne
mielenterveystoimistoon. Ja psykoterapia avasi mulle mun menneisyyttä ja vaikka
kaikki sieltä löytynyt ei ollut mieluista, niin sain kuitenkin niistä avaimia
ymmärtää, miksi olen tietynlainen joissakin tilanteissa.
Nykyisin osaan elää itseni kanssa. Osaan sanoa ei, osaan heivata ihmiset,
joista en pidä, pois mun elämästä ja rakastan yksin olemista eli yksin
mörköilyä! Voi että mä tykkään siitä. Mä olen nykyisin erilainen ihminen, olen
enemmän läsnä kotona, en ole väsynyt ja osaan tehdä töitäkin sopivasti - tosin
mun työpaikassa on se vika, että tykkään siitä tosi paljon, joten sinne on
kyllä ihan mukava aina mennä, vaikka menisikin vähän ylitöiksi. Mä olen melko
vahva persoona ja ne hetket, joina en ole, niin en näytä niitä ulos päin.
Luhistuin ensimmäisen kerran paniikkikohtauksen vuoksi mun työpaikallani (kun
en tajunnut et mulla oli 39 astetta kuumetta) ja silloin mun esimies ja
työkaverit oli puhuneet, että ei olisi uskoneet, että näin vahva ihminen voisi
olla näin hajalla. Mikä sitten on vahvuutta ja mikä ei? Mun mielestä on myös
yksi vahvuus osata hajota, kun sen aika tulee ja kertoa se ääneen. Ymmärtää
ettei ole huono, vaikka ahdistaa tai on masentunut ja että se ei ole vahvuutta,
että salaa olonsa kaikilta. Mun mielestä ahdistus ja masennus ei ole häpeä ja
psykoterapian pitäisi olla kaikille pakollista vaikkei olisikaan
mielenterveysongelmia, koska siinä pääsee tutustumaan itseensä samalla. Mä olen
kertonut isoon ääneen kaikille, että kävin psykoterapiassa ja haluan että muutkin
uskaltaa sinne mennä. Hakekaa apua ja kertokaa muille jos teillä on paha olo,
koska siihen kyllä saa apua vaikka se toipuminen on hidasta. Miss plus size
kisaankin lopulta osallistuin vain sen vuoksi, että jos olisin voittanut, niin
olisin ollut mielenterveyspotilaiden ääni, mutta tuomariston mielestä se ajatus
ja halu ei ollut riittävä voittoon. Halusin olla esimerkkinä, jotta muutkin
uskaltautuisivat aloittaa toipumisen ja hakea apua.
Mutta mitä minulle kuuluu nyt? Olen sairas, edelleen ja tulen aina olemaan.
Mutta mä pärjään tämän kanssa ja elämä on melko helppoa. Mun kohdalla huono on
vaan se, että mä pärjään, kun aurinko paistaa, mutta syyskyyn pimeys tuo AINA
mun oireeni takaisin. Jokainen talvi on paskaa ja vihaan pimeyttä ja sitä, että
ahdistaa kun on pimeää, ahdistaa eikä edes ole syytä sille. Mutta mä olen
selvinnyt melko hyvin talvet silti opittujen asioiden ansiosta ja olen ylpeä
itsestäni. Tämä talvi on nyt vaan erilainen kuin aiemmat. Päätin, että en aio
olla väsynyt koko talvea ja ahdistunut turhaan. Mä aloitin ssri -lääkityksen
syksyllä ja tämä talvi on ollut ihana! En kaipaa etelään, kun ei ahdista, enkä
ole väsynyt ja ahdistunut. Mun kohdalla lääkitys tulee olemaan kausiluontoinen,
eli aion aloittaa tämän lääkityksen uudelleen ensi syksynä, koska olen sen
velkaa itselleni ja mä ansaitsen tän näiden vuosien taistelujen jälkeen.
Taistelin pitkään ajatusta vastaan, että minä söisin lääkitystä, mutta nyt on
vaan katsottava tosiasioita ja uskottava, että tulen aina talvisin olemaan
ahdistunut, koska kaamosaika ei vaan sovi mulle ja tuskin paranen siitä
koskaan. Lääkitys puretaan keväällä pois ja olen kesän ilman. Mulle lääke on
sopinut hyvin, eikä sivuoireita ole tullut (no paino on noussut kun lisää
ruokahalua, mutta sen voisin hillitä jos olisin ollut halukas). Ja tiedättekö,
mua ei yhtään hävetä sanoa, että tarvitsen lääkityksen siihen, että mun pieni
pääni pärjää ajatuksinensa paremmin. Ja tämä lääkitys ei tee zombiksi, vaikka
sellaisia typeriä kirjoituksia netti onkin pullollaan. Olen erittäin voimakkaasti
tunteva edelleen, mutta nyt ei vaan ahdsta J
Onnellisia hetkiä ja tsemppiä kaikille teille, jotka taistelette
mielenterveysongelmien kanssa! Olette voimakkaita ja upeita ihmisiä ja älkää
antako pahan olon voittaa ja vallata teitä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti