Mä muistan kun ukki alkoi työstää omaa kirjaansa. Mä olin sillon tosi pieni ja kun mä opin koulussa kirjottaan, niin mä vietin aina aikaa mummilassa ja kirjotin ukin upeella kirjotuskoneella. Se oli sellanen missä teksti tuli näyttöön ja sen sai sit siitä tulostaa parille rivi kerrallaan, eli siihen aikaan tosi kallis kirjotuskone. Aina kun ukki anto, niin mä kirjotin mun tarinaa "vanha linna". Ukki ja mummi oli säilyttänyt niitä mun tekstejä joita pulppus aika paljon ja oli hauskaa lukee niitä vuosien jälkeen. Kyllähän sen huomaa et kirjottaminen on ollut sillon aika lapsen kengissä.
Sit mä tulin murrosikään ja toisinaan tekstiä pulppus niin valtavasti, et mä kirjotin koulussa vihkoon kun en en päässyt kotiin tietokoneelle ja kun olin kotona niin kirjotin aamuyöhön asti yläkerran rappukäytävän tietokoneella kynsikkäät käsissä et tarkenin. Sain kaksi pitkää tekstiä valmiiksi, joista molemmista on kaksi kopioo - mulla ja mummulla. Mummu luki aina yhtä tunnollisesti mun jutut ja sillä on tallessa kaikki runotkin mitä kirjotin aikanaan. Tongin yks päivä mun porukoilta haetun laatikon jossa on ollut mun kirjotuksia ja askarteluja ja siellä oli mieletön kasa tekstejä, joita olin kirjottanut vihkot täyteen. Ja siihen päälle sit vielä laatikollinen mun päiväkirjoja teinivuosilta. Aika noloja ne tektit ja osan hävitin niistä, mut päiväkirjat pidin, vaikka ei ne taida ihan kaikin osin päivänvaloa kestää!
Mä en tiedä kuinka kaukaa mun mielikuvitus juontaa juurensa, mut muistan sen et tokalla luokalla selitin kavereille ummet ja lammet mun Japanista asuvista serkuista ja väritin asioita paljon. Mun yks kaverikin totes mulle et oli nyt vasta aikuisiällä tajunnut, et mä olin ppuhunut ihan höpöjä sille aikoinaan, mut olin tehnyt sen sillon niin vakuuttavasti, et se oli niellyt kaiken mitä olin puhunut. Eli mielikuvitusta on riittänyt jo pienestä, mutta sitten tuli vaihe jollon piti alkaa laittaa niitä juttuja paperille.
Mun mies on antanut mun vuosien varrella kirjottaa juttujani rauhassa, kun en tahdo sillon oikein nähdä, enkä kuulla mitään. Aina mä oon kuitenkin todennut lopuks, ettei se ookkaan hyvä ja tuhonnut deletenapilla kymmeniä sivuja tekstiä wordista. Mutta nyt mulla on viimeinkin teksti josta pidän pitkän kirjotusprojektin jälkeen ja sen loppu häämöttää. Runko on jo kirjotettu, mutta nyt käyn läpi tarinan henkilöiden asioita tarkemmin. Ärsyttää kun oon hiukan jumissa kirjottamisessa, vaikka sormet syyhyäis kirjottamisesta. Nyt vaan on semmonen kohta etten oikein tiedä miten jatkaisin kirjottamista. Tosin tiedän jo mitä tulee tapahtumaan.
Jotenkin mua pelottaa hirveesti saada toi teksti valmiiks, koska oon haaveillut niin kauan kirjan kirjottamisesta, et jos siitä ei kustantajalla pidetäkään, niin sit se kaikki jotenkin on ollut turhaa, eikä mua huvita tehä mitään omakustannekirjaakaan siitä.. Mun pitäs saada joku lukemaan se teksti ja kertomaan mulle millaisena kokee päähenkilöt ja mistä haluis tietää lisää, tai kuulostaako joku juttu hassulta, mut sit tulee semmonen olo et mitä jos se onkin jotenkin huono. Omasta mielestä teksti on melko hyvää, mut omaa tekstiä on tosi vaikee arvioida. Huoh.. Kenelläkään ei oo aikaa lukee tota tekstinippua!Ja mun pitäs löytää sellanen lukija joka uskaltaa sanoo rehellisen mielipteensä.
Mua on muutenkin jäänyt kaiveleen ihan hirveesti se kun ukki ennen kuolemaansa pyysi et mä kirjottasin sen haastattelut kirjaks. Se meinas et kirjotan niin sujuvaa tekstiä, et mun pitäs ottaa ja kuunnella sen (äiti sano aina Yrjö -eno) tutun haastattelut c-kaseteilta ja kirjottaa ylös ne. Ne kertoo siis siitä, miten se Yrjö on aikanaan mennyt yhdysvaltoihin metsästäjäks siirtolaisena ja siitä pärjäämisestä ja elämästä siellä. Mä pyysinkin jo vähän aikaa sitten ne kasetit mummilta. Mietin et miten ukki on aikanaan reagoinut kun sen sota-ajasta kertova teos on tullut kustantajalta takasin ilman julkasua kun sota-ajan jälkeen niitä painettiin niin paljon. Pyysin mummia antamaan senkin mulle kun haluan lukea sen. Se kait käsittelee sotavankina olemista ja siitä ukki kertoo meidän suvun omassa kirjassakin. Ne kasetit pitäs oikeatsi kuunnella jo senkin takia ettei ne mee pilalle, mutta kun tuntuu ettei mulla olis ikinä aikaa siihen ellen sais olla yksin vuorokautta. Kirjotan kyl nopeesti, et se ei ole ongelma kun pääsee kirjottamisessa alkuun.
Mä luin itekkin joskus aika paljon kirjoja ja sit rakastuin Mika Waltarin kirjoihin ja kaikista kaikkein eniten mä halusin Mika Waltarin "aiotko kirjailijaksi" -kirjan ja pitkän odotuksen jälkeen sain sen ja se on aarre edelleenkin. Siitä on saanut monta hyvää vinkkiä asioiden etenemisessä, vaikkakin sillä kirjalla on kyl aika paljon ikää kun eka painos on ilmestynyt. Kaikista muista maailma kirjoista mun lempikirja on Mika Waltarin Kaarina Maunun tytär. Se on todella kaunis kertomus ja sen jaksais aina vaan lukea uudelleen ja uudelleen. Sit nuorempana luin paljon Jostein Gaarderin kirjoja, esim. Sofian maailma, Pasianssimysteerio ja Astrid Lindgrenin Marikki -kirjat oli rakkaita. Sitten suosikkeja oli myös Narniat ja pimeyden lapset ja kaikki kauhukirjat kolahti yhdessä vaiheessa. Nykysin luen mieluiten normaalista elämästä kertovia, tai historiallisia romaaneja. Ite tykkään kirjottaa normaalista elämästä fiktioo ja haluan et se teksti on sellaista sujuvaa ja tapahtumarikasta, josta selkiytyy henkilöiden tuntemukset kunnolla. Kovin monissa kirjoissa ei kerrota kovin tarkkaan tuntemuksista ja vaikka onkin kiva niitä itse kuvitella, niin niiden puuttuminen saattaa tehdä tekstistä tyhjää.
Noh tulipa vuodatettua nyt sit tästäkin aiheesta. Koitan mennä nukkuun jos vaikka aamulla alkais saada tekstiä ulos nuorimmaisen päiväuniaikaan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti