Rauhanturvaajan vaimo

Mä oon niin onnellinen! Mun mies tulee kotiin ylihuomenna pariks viikkoo, jos vaan lennot ei ole myöhässä ja ne saa ylilentolupia! Oon ollut kohta yksin 7kk pyörittämässä tätä arkea ja syyskuussa meitä on taas kaksi. Tunneskaala on todella laaja mitä tänä aikana käydään läpi.
Miehen ensimmäisen matkan (Tsad) aikana en tajunnut kuinka voimakkaita tunteita ihminen voi edes kokea. Vielä Suomessa ollessaan koulutuksessa olin jotenkin vihainen miehelle siitä ettei hän pystynyt pitämään muhun yhteyttä sieltä. No ei tietenkään kun niillä oli kaksi viikkoa intensiivistä koulutusta ja sieltä ei paljoa ehtinyt soitella tai viestitellä. Mies tuli selkäkivun vuoksi kotiin vuorokaudeksi kesken koulutuksen ja toi meille oksennustaudin mukanaan. Olin siitäkin vihainen miehelle, mutta jälkeen päin se vihaisuus liittyi vaan siihen etten ollut tottunut siihen ettei mulla ole miestä kotona. Halusin olla vihainen tahalteni.

Miehen ensimmäinen matka alkoi niin että vein miehen lentoasemalle ja itkin koko matkan töihin. Lähtö tuntui kamalalta, mutta en halunnut sanoa sitä, sillä tiesin myös meidän tarvitsevan ne rahat mitä sieltä tulisi. Itkin kotona joka päivä ensimmäisten viikkojen ajan. Arkea pystyi kyllä pyörittämään yksin ja olihan mulla tukihenkilöitä.

Kaikki vaan meni pieleen sen neljän kuukauden aikana. Meillä oli vajaa vuoden vanha labradorinnoutaja joka sotki koko talon aina kun olin töissä ja söi kaiken mitä eteen tuli. Lopulta se meni siihen että koira (Yada) alkoi oksentamaan aivan kaaressa ja jostain syystä kuolasi aivan kamalasti. En uskonut että koira voisi kuolata niin paljoo ja se oli pelottavaa. Näin kävi pari kertaa. Olin niin väsynyt, vihainen ja huolissani etten voinut muuta kun itkeä niin kovaa että huusin! Meidän lapsetkin oli todella pieniä silloin, taisivat olla noin 3-4 vuotiaita jos oikein muistan. Vanhemman lapseni kanssa multa lähti mopo käsistä ja lapsi reagoi voimakkaasti miehen poissa oloon ja mun käytökseen ja lopulta mun oli pakko pyytää pääsyä perheneuvolaan koska väsymys ja lapsen negatiivinen kohtelu vei voiton ja tarvitsin apua saamaan kontrollin takaisin. Pahin tilanne taisi olla kun poika karkasi mun vanhempien luota ja itkin väsyneenä isälleni että toivoisin pojan jäävän auton alle, voi kuinka mä nykysin kadun tota mitä sanoin. Onneksi isä löysi pojan ja tilanne saatiin rauhotettua. Sanoin mä pojalle myös muutamia asiota joita kadun ja en ikinä anna itselleni anteeksi. Onneksi poika ei muista niitä asioita ja onneksi äitini lohdutti mua et on itekki sanonut ja tehnyt kurjia asioita kun ollaan oltu pieniä ja onneksi mä en muista (jep äitiys ei ole helppoa). Ja huonojen kokemusten sarjaan siis kuului vielä toisen koiramme Emman kaamea viikon mittainen ripuli jolloin luulin sen kuolevan. Sairastuin sitten vielä itsekin kaameaan angiinaan ja ahdistus oli kova silloin. En osannut ikinä kuvitella että se aika olisi ollut niin kaameaa enkä mä ollut koskaan tottunut siihen et mun pitää selvitä yksin kun aina oon saanut asiat melko helpolla.

Asioita ei helpottanut yhtään muiden syyllistäminen "nyt sun lapsella on leima otsassa kun lähdit perheneuvolaan" ja "sun koirat oli mahataudeissa kun ne reagoi miehen poissaoloon". Nuo lauseet eivät ainakaan poistaneet mun pahaa oloa. Ihmiset voi oikeasti loukata sanomisillaan todella paljon toista tarkoittamattaan. Jos mies lähtee pitkäksi aikaa pois niin suosittelen ensinnäkin sitä ettei talossa ole kahta pientä lasta, tai ainakin pitää olla kasvatus kunnossa lasten kanssa. Oma työni oli myös niin stressaavaa ettei mitään järkeä. Ainoa asia mikä oli positiivistä silloin oli se että miehen kanssa käydyt nettikeskustelut ja erossa olo todella yhdistivät meitä ja vahvisti suhdetta. Voi miten ihanaa oli saada mies takaisin kotiin!

Nyt tämä Afganistanin matka on ollut täysin erilainen. Ensinnäkin miehen koulutus kesti yli kuukauden ja meille omaisille oli tiedotustilaisuus jossa käsiteltiin millaisia tunteita sekä lähtijä, että perheen jäsenet käy läpi. Olisin tarvinnut sen tiedotustilaisuuden ensimmäisellä matkalla jo! Kaikki oli tuttua mitä psykologi kertoi tilaisuudessa ja päästiin kuulemaan kunnolla siitä mitä rauhanturvaajien työ on. Tällä kertaa oon osannut ottaa huomioon myös lasten tunteet, enkä vain sitä mitä itse koen ja tunnen. Tyttö meillä onkin usein itskeskellyt isä ikävää ja osaa onneksi sanoa sen ääneen. On tässä lapsillakin paljon kestämistä. Asiaa on myös auttanut valmistautuminen isän lähtöön ja asiasta pitää puhua ja puhua ja puhua!

Muutaman kerran olen tänä aikana itkenyt miehen poissa oloa, lähinnä kun on tullut isompia vastoinkäymisiä ja tilanteet joissa olisin halunnut puhua miehen kanssa ovat olleet sellaisia. Olen myös ollut kotona koko sen ajan täysin kun mies on nyt ollut pois ja se tekee paljon. Jos olisin tehnyt tämän kaiken lisäksi vielä täysituntista työviikkoa niin en olisi jaksanut. En ole myöskään osannut ikävöidä miestä, jotenkin sen tunteen on nyt pystynyt kadottamaan ja olen ollut todella onnellinen. Lapsetkin on sanoneet että on ihanaa kun olen ollut kotona ja tämä on kasvattanut meitä niin että lasten kanssa on opittu puhumaan paljon asioista. Mä olen kasvanut äitinä todella paljon :) Kukaan ei kertonut että äitiys olisi helppoa, mutta kukaan ei myöskään kertonut kuinka upeita lapset on! En mä ilman lapsia olisi tätä aikaa kestänyt.

Jos meinaa rauhanturvaajan vaimoksi alkaa niin on myös pidettävä huoli että tukiverkosto on kunnossa. Mulla on ihanat siskot, ihanat vanhemmat ja ennen kaikkea ihanaakin ihanampi anoppi joka on meidän kanssa jaksanut olla paljon! Oon kuullut et ruhanturvaushomma on pareja erottanutkin, mutta meillä on toistaiseksi käynyt toisin päin, mutta ei tämä aika mikään suhteen pelastaja ole. Siellä infotilaisuudessakin sanottiin et kannattaa varmistaa et parisuhde on kunnossa ennen lähtöä. koska tunteet voi räjähtää käsiin lähtijän poissaolon aikana, voi kokea mustasukkaisuutta, vihaa, surua, masennusta ja katkeruutta. Ja molempien osapuolten pitää todella ymmärtää se ettei kummallakaan ole helppoa. Mies on todella töissä toisessa maassa, kaukana perheestään, täysin vieraassa kulttuurissa, poissa helposta arjesta ja ennen kaikkea jonkin sortin sodan keskellä. Kyllä sekin syö ihmistä ja sit vielä kotona kiukettelee puoliso, niin ei ole helppoa.

Multa useinkysellään et enkö mä pelkää miehen puolesta. Joo kai mä vähän pelkään aina jos puhelu tulee oudosta numerosta, mutta jos mies sinne lähtee ja sanoo ettei siellä mitään tapahdu niin kyllä mä uskon sitä. Saan myös usein soittoja tutuilta jos lehdessä on kirjoitettu jotain Afganistanissa tapahtuneista pahoista asioista ja multa kysellään että eihän mun mies ole ollut siinä mukana. No ei ole. Jos olisi niin olisin saanut soiton paljon ennen kun lehteen olisi tullut tietoa, eli ei huolta. On hauskaa lohduttaa tuttuja kun kaikki ovat mua enemmän huolissaan miehestäni. Enhän mä voi elää täällä peläten koko ajan. Ja mähän oon niin hullu et pelkään itse kuolevani, aika koomista :D

Hullujahan me ollaan kun tähän lähdetään mut olen oikeasti kyllä nauttinut tästä ajasta, mutta nautin mä miehen paluustakin. Asenne vaan on ollut niin hyvä tällä kertaa. Eikä mua tilipäivinä harmita ;)

Kyllä mä varmaan miehen annan lähteä vieläkin jos haluaa, mut toivotaan et se haluis nyt edes hetken pysyä kotona meidän kanssa. Ja jos mieheen on luottaminen niin ainakin se uhosi ettei ihan hetkeen  kyl haluu lähtee uudelleen!