Parisuhteesta

Tänään on valmisteltu mun keskimmäisen lapsen nimipäiväjuhlia ja yksi ystävä kävi meillä kylässä. Ei olla pitkään aikaan nähty toisiamme ja oli mukavaa. On ihana huomata kuinka ystävyys säilyy vaikka aikaa onkin kulunut välissä ilman yhteyden pitoa. Mulla on ollut onni matkassa kun mulla on niin hyviä ja ihania ystäviä. Muutama on ylitse muiden, yksi niistä pikkusiskoni joka on jollain tapaa sielun kumppani. En ole niitä ihmisiä joille riittää pelkkä aviomiehen läsnäolo, vaan tarvitsen myös ystäviä ympärille. Joskus on terapeuttista käydä lenkillä ystävien kanssa ja puida asioita. Mun mies joskus kysyi miksen sen kanssa voi juoruilla ja puida asioita, johon en voinut oikein muuta kun nauraa. Mies on sellainen perus mies joka ei juuri asioita jää pohtimaan vaikka kuinka yrittäisi, eikä osaa analysoida asioita joten siihen tarvitsen ystäviä. Itse pohdin ja haluan kaikki asiat selvitettävän perinpohjaisesti.

Mun mies on todella ihana tapaus. On oltu yhdessä yli kymmenen vuotta ja aina vaan tuntuu paremmalta. Olin kokenut eron ensirakkaudestani ja asunut vuoden kämppiksen kanssa kun tapasin mun miehen. Mulle on jäänyt mieleen muutamia kertoja jollon olen sen nähnyt ennen kun me on yhdessä alettu olla. Yksi niistä on sellainen kun istuimme huoltoasemalla kahvilla ja mun mies seurusteli silloin mun nykyisen parhaan ystävän kanssa. Ajajttelin vain että onpas kaveri löytänyt miehen jolla on ihanat silmät, sellaiset vihreät koiranpentumaiset. Niille tuli ero ja mä päädyin lopulta miehen luokse viettämään iltaa ja siitä se lähti. Kaikki kutsuivat mun miestä silloin "Iso Paha" ja muistan aina kuinka pyysin kaverilta miehen numeron ja se tuli  juurikin nimellä Iso Paha. En aluksi tiennyt mistä nimi tuli, mutta kuulemma siitä kun mies oli niin hyvä koripallossa. Kun me aloimme seurustella niin se ei todellakaan ollut sellaista tulen palavaa rakkautta ensi silmäyksellä kuten mun ensirakkaus oli, vaan sellaista että tuntui turvalliselta ja hyvältä. Siltä tuntuu edelleen. Nyt kun mies on rauhanturvaajana, niin sitä huomaa kuinka kovaa sitä päivittäistä halausta kaipaa. Ensi viikolla sitten pääsenkin taas miestä halailemaan kun tulee lomille. Kerrottakoon vielä sen verran että ystäväni joka miehestäni erosi on siis sen kautta tullut ystäväkseni. Olimme tuttuja ennen sitä, mutta saman harrastuksen myötä asia piti käsitellä että pystyimme olemaan samoissa paikoissa ja niin ystävyys lähti etenemään kunnolla. Tämä ystävä on nyt kummi kahdelle meidän lapselle ja hänen miehensä mun miehen todella hyvä ystävä ja kummi myös nuorimmalle pojallemme :)

Mussa on kestämistä aika paljon kun oon aika pääkkö, tulinen ja vaativa luonne. Uskon kyllä et oon tasaantunut hiukan vuosien varrella ja nykyisin en suutukkaan enää niin helposti (jep lapset kasvattaa aika paljon). Mies on vaan alusta asti jotenkin osannut käsitellä mua oikein ja tärkein asia mulle oli että mies tuli hyvin toimeen mun perheen kanssa. Mun isä sanookin et mun mies on kuin poika sille, että ovat niin läheiset ja tulevat hyvin toimeen ja jos me erotaan niin pitää kulemma mun miehen mieluummin kun mut :D

Me ollaan aina pystytty puhumaan asioista ja meidän ei ole tarvinnut riidellä. Muutama kerta on otettu yhteen kunnolla. Ensimmäinen kunnon yhteen otto on ollut se kun jäin salatupakoinnista kiinni. Miestä ei haitannut se et poltin vaan se että olin salannut sen. En vaan jotenkin osannut kertoa kun tiesin ettei mies siitä tavasta tykännyt. Toinen kunnon riita oli kun meidän keskimmäinen lapsi ei millään oppinut nukkumaan öitänsä ja oli noin kolme vuotias kun se väsymys viimein purkautui meistä ulos meistä ja meille tuli riita. En edes enää musita sitä kunnolla mutta kyllä se oli kamalaa kun ensimmäisen kerran yhdessä olo aikana huudettiin toisillemme. Sopu siitä hetken päästä aikaseksi saatiin. Meillä on sopimus että aina nukutaan silti samassa vuoteessa että jos toinen menee sohvalle riidan vuoksi niin sitten asiat on huonosti.

Multa on myös usein kyselty kuinka mä voin "päästää" mun miehen ulkomaille rauhanturvaushommiin ja jään yksin tänne kotiin. No kuinka en voisi päästää? Mun mielestä avioliitto ei ole sitä että mä pakotan miehen olemaan kotona vain sen vuoksi että mulla olisi helpompaa. Se rauhanturvaushomma on ollut miehen unelma ja kun se alkoi siitä puhua niin sanoin että menee vaan jos haluaa. Jos on unelmia niin niitä pitää toteuttaa kaikesta huolimatta. Sain mäkin kolmannen lapsen vaikka mies ei aluksi sitä niin olisi halunnut, eli kompromisseja on tehty suuntaan jos toiseen. Kuolinvuoteellaan ei pidä katua sitä että on jättänyt asioita tekemättä vain sen vuoksi että toinen sitoo kotiin! Parisuhdetta pitää myös hoitaa joten varasinpa meille hotellista sviitin joulukuulle niin päästään ihan kahden viettään aikaa "panolomalle" kuten mun mies sitä kutsui :D Meillä ei myöskään ole ollut mustasukkaisuutta suhteesa kun ei ole tarvinnut olla. Esikoista odottaessa mies kerran suuttui kun kaveri joka sattui olemaan mies taputteli mun vauvamahaa. Jälkeen päin mies sanoi että sillon kun odotin esikoista se tunsi kovaa mustasukkasuutta musta ja vauvasta, et se ei halunnut et meihin kosketaan kun ollaan sen puoliso ja vauva :) Aika suloista omalla tavallaan. Osaisin varmaan olla aika mustasukkainen, mutta mies ei ole onneksi antanut tarvetta olla ja jos on niin en halua tietää. Toivon etten koskaan pidä mun miestä itsestään selvyytenä, eikä se mua ja että lapsista huolimatta meillä riittäisi voimia ja jaksamista rakastua toisiimme aina uudelleen ja uudelleen.

Sitten mun laihisoperaatioon. Eilen illalla oli todella hassu olo. Pyörrytti ja tuntui kun päässä olis ollut painetta. Sit aloin miettiin et oonkohan juonut liikaa vettä kun ketoosissa mun keho ei nyt ainakaan ole. Ehkä mulla on hartiat jumissa, väsymys ja sit vähäiset kalorit saa aikaan heikkoa oloa? No se meni ohi, mut oli vaikeeta saada unta kun tyhmänä menin lukeen et liialliseen veden juontiin voi kuolla (jep mulla on kaamee kuoleman pelko ja mun ei todellakaan pitäis päästä googlettaan mitään mieltä vaivaavista asioista, eikä myöskään helpota tieto siitä että aivoverenvuoto on perinnöllistä).. Kyllä mä oon TYHMÄ!!!!

Kalorit näyttää nyt 1696kcal ja nälkäkään ei oikeastaan vaivaa tällä hetkellä, jotenkin sitä on oppinut sietään jo parissa päivässä. Ei mun tehnyt tänään mieli edes makeeta kun kaveri toi suklaata. Huomenna on sit enemmän tajolla kaikke ahyvää joten katsellaan miten mun käy. Mainittakoon siis vielä et mä imetän edelleen ja jos tää alkaa vaikuttaan maidon tuloon niin alan syödä enemmän. Poika on ens viikolla 4kk niin ei mua haittaa jos tarttee lisäruokaa alkaa antaan, mut mua haittaa jos en voi tehdä itselleni jotain. Oon tyytyväinen jos poika on saanut edes 4kk täysimetyksellä maitoo. Esikoinen sai pari kuukautta kun imetys ei sujunut ja keksimmäinen sai 5,5kk joten 4kk on aika hyvä. Tosin täysimetän pitempään jos vaan maitoo tulee. Pitää raahautua nukkumaan kerrankin ajoissa et saadaan rytmiä vuorokausiin lasten kanssa kun ensi viikolla alkaa koulu ja mun keskimmöinenkin menee kouluun - iso tyttö!